keskiviikko, 14. maaliskuu 2018

Palasina

Tänään on kp 1, yk 19.

Olen sinnitellyt koko päivän velvollisuuksien edessä. Olen vienyt tyttäreni kerhoon ja hoitanut poikani kanssa asioita. Olen hakenut tyttäreni kerhosta ja jutellut toisten äitien kanssa, vaikka kaikkein eniten olisin ollut vain kotona, kyhjöttää peiton alla ja itkeä.

Heräsin tähän aamuun täynnä toivoa. Olin nukkunut huonosti, sillä poikani valvotti ja sitten päätäni särki, eikä särkylääke tehnyt kivulle mitään. Olin silti innoissani, sillä saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Yöllä, kivun repiessä päätäni, lohdutin itseäni ajatuksella, että entäs jos meitä olisikin tänä jouluna viisi. Entäs jos meillä olisikin ihana pieni marraskuinen... Mutta se toive kariutui jo ennen kuin hain raskaustestin komerosta. Huomasin vessassa nopeasti, ettei testille ole tarve. Sydämeni särkyi hieman sillä hetkellä.

Olen hyvin kiitollinen puolisostani ja lapsistamme. He ovat valtavan rakkaita ja tärkeitä minulle. Kiitän heistä joka päivä. Silti, juuri tänään, oli musertavaa tuntea, ettei yksi suuri unelma ole vieläkään toteutumassa. Koko maailma tuntui synkältä, vaikka ulkona paistoi aurinko. En tahtonut kohdata ketään, mutta oli pakko. Halusin olla yksin, halusin surra sitä unelmaa, jota mieleni oli jo alkanut pohtia. Tuntui niin julmalta, että juuri, kun olin menossa tekemään testiä, alkoivat tähtipäivät. Harvemmin sitä on kp 34/28 ilman, että odottaa vauvaa. Ja täsmälleen samana päivänä plussasin esikoisestani. Siksi se tuntui niin julmalta.

Olen rikki, palasina, murtunut. Olen kuukausi kaupalla toivonut raskautta ja tehnyt parhaani sen eteen, että saisimme kolmannen lapsemme. Tämän lähemmäs emme ole päässeet ja nyt sekin vietiin meiltä. Siltä tuntuu. =( Tuntuu niin pahalta.

Mieheni tietää, että olen ollut viime kuukaudet stressaantunut, uupunut, väsynyt. Haave vauvasta on antanut voimia ja olin kuulma ollut viime päivät onnellisempi ja iloisempi kuin toviin. Se on varmaan tottakin. Ajatus vauvasta antaa kummasti iloa elämään. 

Silti täällä sitä taas ollaan, lähtöruudussa, kyyneleet silmissä. Ostin greippimehua ja pohdin macan lisäämistä ruokavalioon. Jotenkin tästä on taas kammettava itsensä ylös ja eteenpäin. Aion kuitenkin syödä illalla sen verran jäätelöä, että mieleni paranee. 

Parempi onni ensi kerralla.

tiistai, 13. maaliskuu 2018

Jännittää!

Jokainen raskautta toivova tietää sen tunteen, kun kierto lähenee loppuaan. Toiveet heräävät, mieli pohtii ja kädet napuutelevat kovasti raskauslaskuria ja kp ja raskausoireet - googlehakujen suuntaan. En ole tässä suhteessa mikään poikkeus, en edes nyt kolmatta vauvaa kuumeillessa.

Nyt kuitenkin on jännät hetket. Kiertoni on 28 päivää (noin yleensä) ja nyt tämä kierto on edennyt jo sen ylitse. Tänään on nimittäin kp 33/28.

Tiedän, että kunnon himotestaaja olisi jo ajat sitten kolunnut kaapit, että onko siellä yhtään raskaustestiä odottamassa (minä kurkkasin vasta tänään ja totesin, että kappas, yksi testi löytyy) ja testannut saman tien. En edes tiedä, miten olen malttanut mieleni. Ehkä, koska vasta tänään testaaminen on poltellut mielessäni. 

Kun muistelen aiempia raskauksiani, otin esikoisen kohdalla varman päälle. Kierto ei ollut koskaan mennyt yli kp 33/28, joten olin aika luottavainen, kun lopulta tein testin seuraavana aamuna eli kp 34/28, jolloin testi näytti nopeasti plussaa ja esikoisemme oli vihjaissut tulostaan. Kuopusta odottaessa olin voinut pahoin jo tovin, joten uskalsin tehdä testin jo kp 28/28 aamuna. Se päivä oli myös mieheni syntymäpäivä, joka sai minut testaamaan jo. Testi näytti haileaa, mutta selvää plussaa.

Voisin siis hyvin tehdä testin jo nyt, vaikka heti, iltapissasta. Kaiken järjen mukaan siellä jotain jo näkyy, jos kohdussa on pikkuinen kasvamassa. Silti realisti minussa ei - vieläkään - uskalla. 

Tämä kolmas yritys on nimittäin kestänyt kauan. Hyvin, hyvin kauan verrattua kahteen ensimmäiseen kertaan. Siksikin olen varovaisempi. Pettymys on helpompi huomata siteessä vessassa kuin lukea raskaustestin ruudulta. Harva haluaa nähdä negatiivista raskaustestiä, kun on toivonut vauvaa reippaasti yli vuoden ja haaveillut vielä pidempään.

Kuukautiset ovat kuitenkin myöhässä. Tässä kierrossa ei ole ollut tuttua repivää kipua jo reippaasti ennen kp 28 saapumista, joten niin monessa muussa tätä ennen. Jotakin on eri tavalla kuin niin monessa kierrossa ennen tätä. Aika näyttää, että kipitänkö hakemaan raskaustestin kaapin uumenista jo huomisaamuna vai odotanko vielä hieman. Siis aina kiertopäivään 35.

perjantai, 2. helmikuu 2018

Kolmas kerta toden sanoo?

Vuosi 2018 on päässyt käyntiin ja on aika kokeilla taas bloggaamista.

Olen pitänyt taukoa, koska en halunnut kirjoittaa pelkästään siitä,että rakas kuopuksemme nukkuu huonosti ja että olen väsynyt. Olen koko ajan väsynyt. Kuopus nukkuu yhä huonosti, sen suhteen mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Kun kaikki löydetyt mahdolliset ja mahdottomat konstit on kokeiltu, täytyy antaa asialle vain aikaa. Ehkä kuopus nukkuu sitten joskus. Ei ainakaan täydettyään 1, 2 tai 3. Ehkä sitten, kun menee kouluun, saavuttaa teini-iän, ehkä sitten joskus.

Tässä välissä elämässämme ei ole paljon muuttunut. Rakas esikoisemme on myös kasvanut, hän on puhelias, sosiaalinen, älykäs, rohkea ja herkkä kerholainen, myöhemmin jo eskarilainen. Kuopus taas on tempperamenttinen, mutta herkkä ja täyttää jo kolme. Niin se aika menee.

Kaikessa hiljaisuudessa päätimme mieheni kanssa, että perheemme ei ole vielä tässä. Joku puuttuu porukasta, että haluamme vielä yhden lapsen. Ehkä se on täyttä hulluutta, ehkä se haave ei koskaan toteudu. Haluamme kuitenkin yrittää vielä kun se on mahdollista.

perjantai, 17. lokakuu 2014

Ihana isosisko

Mietimme miehen kanssa etukäteen, että millainen isosisko rakkaasta esikoisestamme oikein tulee. Vastaus on nyt jo yllättänyt meidät.

Mies toi neidin käymään sairaalassa. Pohdimme huolella, että olisiko se hyvä vai huono juttu, sillä neiti on vilkas, oikea pieni Hyperlady. Mutta ratkaisu oli oikea: neiti oli yhtä hymyä, kun näki minut ja vauvan. Pieni kävi ihmettelemässä pikkuveikkaa ja silitti vauvan pehmoista, tummaa tukkaa. Sana "vauva" kuultiin monta kertaa. Vierailu sairaalassa ei kestänyt kauaa, mutta se oli hyvä asia. Neiti sai esimakua siitä, että millainen se mysteerinen "vauva" oikein on. Pikkuveli nukkui koko visiitin ajan.

Kun toimme vauvan kotiin, neiti oli tohkeissaan ja halusi heti pitää vauvaa sylissä. Sen jälkeen sisarukset ovat olleet lähekkäin joka päivä. Neiti on istunut tukevasti sohvalla ja mies nosti vauvan neidin syliin. Neiti on pitänyt pikkuveljeä sylissä rauhallisesti ja silittänyt poskea ja hiuksia. Pikkuveli on taas saattanut koskea pienellä kädellään isosiskoa poskeen huitoessaan kädellään minne sattuu. Eilen pikkuveli sai kaksi hellää suudelmaa isosiskolta.

Odotan, että koska neiti on mustasukkainen. Sitä ei ole vielä kunnolla nähty, edessä varmasti on. Toki neiti on halunnut ruokaa samaan aikaan kuin pikkuveli ja itkenyt, jos ei päässyt pitämään veljeä sylissä silloin kun veli on imemässä maitoa  tai nukkumassa ja neiti haluaa itkien mukaan, kun mies lähtee vaihtamaan vauvan vaippaa yläkertaan, mutta se on pientä. Muuta on varmasti vielä luvassa.

Alku on ollut siis hyvä. Olen iloinen siitä, että neiti huolehtii aina, kun vauva itkee. "Vauva itkee" kuullaan heti ja neidin kasvoilla on huolestunut ilme. Jos vauva on silloin pedissään ja neiti lähellä, neiti juoksee heti veljen sängyn viereen kurkistamaan, että miten veli voi. Se on herttaista.

Aika näyttää, että mitä tapahtuu, kun mies palaa töihin ja koittaa se aika, kun olen duon kanssa kaksin. Onneksi siihen on vielä aikaa...

perjantai, 17. lokakuu 2014

Rohkea? Minäkö?

Nyt, kun rakas poikani on 13 päivää vanha, minulla on ollut aikaa pohtia pikkuiseni syntymään liittyviä asioita. Lapsen syntymä on iso asia, jonka vanhemmat aina muistavat. Minä vain toivon, etten jää pohtimaan ratkaisuani. Kun kerroin, että aion kokeilla alatiesynnytystä sektion jälkeen, reaktiot olivat mielenkiintoiset.

Mieheni jätti asian minun päätettäväkseni; hän tiesi, että minä tulen kärsimään siinä kaikki kivut, oli synnytystapa kumpi tahansa. Äitini syytti minua edes asian harkitsemisesta; hän oli sitä mieltä, että minun pitää heti soittaa synnärille ja vaatia sektiota, sillä alatiesynnytyksessä poikani taatusti kuolisi happivajeeseen tai vastaavaa. Odotuspalstalla sain järjestäen kommentteja, että olen rohkea. Jopa niin usein, että aloin epäröidä. Minä kun en ole rohkea. 

En tee rohkeita päätöksiä tai ratkaisuja. Olen tottunut pohtimaan asioita pitkään ja hartaasti ja tekemään sitten ratkaisun. Teen harvoin mitään radikaalia tai poikkeavaa. Silti ihmiset pitivät rohkeana päätöstäni synnyttää alatietä nyt, kun takana on sektio. 

Kävin odotuksen aikana läpi monia tunteita. En pitkään tiennyt, että onko alatiesynnytys edes vaihtoehto, luulin, että vain sektio on. Kun se olikin yllättäen pöydällä, huomasin, että se pieni osa minua, joka oli utelias asian suhteen, alkoi saada jalansijaa ajatuksissani. Tahdoin, että poikani saa positiivisia bakteereja synnytyskanavasta, tahdoin, että hän oppisi synnytyksen aikana hengittämään vai mitä ne lääkärien korostamat hyvät puolet ovatkaan. Keskityin ajattelemaan poikani parasta niin paljon, että unohdin totaalisesti, että kuinka kovaa tuskaa voikaan olla luvassa minulle ennen kipulääkitystä ja sen loputtua... En edes ajatellut sitä.

Kyllä mielessäni kävi, että entäs jos synnytys päättyy taas sektioon? Entäs, jos en selviä siitä? Minun päätökseeni vaikutti myös suuri pelko siitä, että en selviä toisesta sektiosta osastolle, että jotakin pahaa tapahtuu... En kertonut siitä pelosta edes äidilleni, miehelleni kyllä. Olikin suuri helpostus, kun mitään pahaa ei leikkauksessa tapahtunut. 

En ole rohkea, en ole. Halusin vain tietää, että voinko synnyttää alateitse. En voinut. Nyt sen tiedän. Samalla siellä, sektiopöydällä, tuntui vahvasti myös siltä, että tässä se nyt sitten oli, meidän perheemme on koossa. Sillä en voi enää valita synnytystapaani; se on sektio, jos se on vielä edessä. Ja tuli vahvasti tunne, etten voi kohdata sitä enää. Sen verran ikävältä toinen sektio tuntui. Ja nyt kotona toipuminen on soutanut ja huovannut, tarvitsen yhä välillä kipulääkitystä. Mielestäni toivuin ensimmäisestä sektiosta nopeammin. Toki se voi olla vain harhaa, mutta päivittäin sattuu yhä. Tiedän toki, että tämä on osaksi uusi tilanne, sillä vauva oli tällä kertaa ylempänä kuin isosiskonsa ja raskauden aikana uudet kohdat kokivat raskauden, joten palautuminenkin on oma juttunsa.