Kun sain kesällä postissa kirjeen, jossa kerrottiin, että synnytystapa-arvioni on synnytyssairaalassa syyskuun lopussa, ajattelin, että siihen on pieni ikuisuus. Nyt se ikuisuus on kadonnut ja aika on jo parin päivän päästä, tulevana maanantaina.
Ajattelin myös, että minulla on runsaasti aikaa pohtia synnytystapaani ja tehdä päätös. Noh, tässä sitä taas ollaan, kohta pitäisi tietää ja ajatukseni ovat yhtä sekaista puuroa ja mieleni käy niin suurilla ylikierroksilla, että panikoin ihan kunnolla.
Olen nyt loppukesästä/alkusyksystä asti käynyt juttelemassa perheneuvolan vauvatyön psykologin kanssa synnytykseen liittyvistä peloistani. Purimme jo ennenaikaista synnytystä koskevaa pelkoani ja esikoiseni syntymään liittyviä seikkoja. Nyt työn alla on ollut uusi, muutaman viikon sisään koittava synnytys.
En ole päässyt selville ajatuksistani. En tiedä, että pelkäänkö enemmän sitä, että mahdollinen toinen sektio menee pieleen ja mieheni joutuu kasvattamaan lapsemme yksin vai sitä, että alatiesynnytys johtaa suuriin komplikaatiohin...? Pelkään kumpaakin vaihtoehtoa. Alkuraskaudessa tiesin, että synnytys on suuri kysymysmerkki tässä raskaudessa, en vain osannut aavistaa, että olen ihan solmussa pelkojeni, ahdistukseni ja paniikin kanssa.
Olen jutellut oman terkan kanssa, mieheni kanssa, äitini kanssa, pohtinut asiaa yksin, purkanut asiaa psykologin kanssa, jutellut hieman synnärin kätilön ja synnärin lääkärin kanssa. Maanantaina edessä on ensin käynti sypellä eli synnytyspelkopolilla ja sen perään synnytystapa-arvio.
Olen yhtä aikaa pohtinut, että sanoisinko tahtovani alatiesynnytyksen, jotta lantioni kuvataan, jotta tiedän, että onko se niin ahdas, ettei tämäkään vauva mahdu maailmaan ja että pyydän sektioajan, mutta sovin, että jos vauva päättääkin syntyä ennen sitä, niin voin harkita myös alatiesynnytystä... Olen siis pattitilanteessa.
Tiedän, että synnärillä suositaan alatiesynnytystä, jopa niin, että ensin alatie, sitten perään kiireellinen sektio. Niin esikoiseni syntyi. Nykyinen kammoni alkoi siitä, että panikoin mitä samassa tilanteessa olisi tapahtunut, jos olisin synnyttänyt toisena aikakautena, ilman sairaalaa ja sektion mahdollisuutta. Olen varma, etten olisi tässä panikoimassa asiaa, koska huonosti olisi käynyt. Looginen mieleni pääsee asiasta yli, se toinen taas ei todellakaan...
Kävin eilen rukoilemassa Hiljaisuuden kappelissa. Rukoilin vastausta ja varmuutta. Rukoilin, että pieni pääsisi maailmaan turvallisesti ja että synnytys olisi minullekin turvallinen, jopa hyvä kokemus. Rukoilin, että kaikki menisi hyvin. Rukoilin, että saisin varmuuden, että päätös olisi oikea ja että maanantain käynnit olisivat hyvät ja onnistuneet.
Tämä kaikki on valvottanut minua ja vienyt voimiani. Aika on käymässä vähiin. Onneksi minulla on tukenani sekä rakas mieheni että psykologin kirjoittama ns. synnytyskirje, joka kuvastaa aika hyvin tuntojani. Katsotaan, että osaanko viikonloppuna kirjoittaa omatkin ajatukseni paperille, täyttää synnäriltä saamani paperit ja selvitä maanantaihin edes jotenkin nukkuneena.
Kommentit