Uni loppui taas nopeasti, joten mitäs sitä turhaan kukkumaan pedissä, ylös vain ja aloittamaan päivää 5h unilla. Mielessä muutenkin pyörii tuleva viikko ja mahdollinen käynnistys...

Lääkäri sanoi, että ensi viikon keskiviikkona, rv37+6, 1. lokakuuta, tarkistetaan rakkaan vauvan vointi, koko, asento ja minun tilanteeni. Eli olisiko kohdunkaula lyhentynyt 2 sentistä lisää ja olisiko kohdunsuu auennut lisää siitä mistä se oli eli onko auki enemmän kuin sormelle. Näiden perusteella tehdään päätös jatkosta. Eli käynnistetäänkö synnytys vai varataanko aika sektioon.

Olen pelännyt tässä raskaudessa synnytystä harvinaisen paljon. Käynnistystä myöskin. En tosin ajatellut sen olevan listalla ennen synnytystapa-arviota. Käynnistyksessä pelkoni suuntautui siihen, että usein synnytys käynnistettään cytotec-tableteilla, jolloin synnytys voi käynnistyä rajuna ja meille sektion aiemmin kokeneille jopa hieman vaarallisena. Näin olen siis ymmärtänyt. Lääkäri ei maininnutkaan cytotec-tabuja, vaan ballongin, jonka pitäisi toimiessaan avata kohdunsuun hellemmin kuin lääkkeellinen versio, mutta ei toimi kaikilla. Luin itse toimenpiteen olevan epämiellyttävä, sisätutkimusta mahdollisesti vastaava ja kivulias muiden kokemusten mukaan. Veikkaisin, että alakerran herkkyyden mukaan sattuu se minullakin, kun sisätutkimus ei koskaan herkkua ole...

Ballongin ideana on, että kohtuun laitetaan katetri, jonka päässä on pallo, joka täytetään vedellä. Sen tarkoitus on kypsyttää luonnollisemmin kohdunsuuta. Olen etsinyt siitä tietoa, mutta toistaiseksi olen hieman epävarma yksityiskohdista. Osa nimittäin on ballongin kanssa kotona ja osa osastolla. Sen kanssa voi siis liikkua, ballongista roikkuu osa kehon ulkopuolella, vessassakäynti on mahdollista, muttei helppoa ja apua tarvitaan esim. housujen laittamiseen päälle ballongin laittamisen jälkeen, vaikka käsittääkseni osa ballongista teipataan kai jalkaan kiinni...? Joka tapauksessa ballongia pitäisi testailla tietyn ajan välein, että tuleeko pois ja kun se toimii, niin kun se tulee pois, on kohdunsuu 3-4cm auki. Ballongin ollessa sisällä usein käynnistyy supistuksia, mutta kokemusten mukaan ne saattavat hiipua, kun ballong otetaan pois ja silti edessä voi olla lääkkeellinen käynnistys, oksitosiinitipan laittaminen. Osalla taas päästään puhkaisemaan kalvot, jolloin lapsivesi menee ja synnytys voi käynnistyä hyvin. Osalla taas päädytään sektioon.

Kun muistelen neidin syntymää, niin vesien menosta supistukset alkoivat aika hyvin, alle neljässä tunnissa. Ne olivat käsittääkseni myös toimivia supistuksia, sillä yltyessään avauduin hieman yli tunnissa kahdesta sentistä neljään ja ihan ok neljästä kuuteen, johon homma sitten pysähtyikin, kun neiti ei laskeutunut, koska ei mahtunut. Olen paljon pohtinut, että jos vauva olisikin ollut pienempi ja lantioni tilavampi, olisi ehkä ollut täysin mahdollista, että synnytys olisikin edennyt supistusten puolesta huomattavasti paremmin ja nopeammin. Ehkä. En mene spekuloimaan, että olisiko se mahdollista nytkäään, sillä lantioni tilanne pohdituttaa; mitä se "ei mikään supertilava" (lääkärin sanat lantiostani kuvien jälkeen) oikeastaan merkitsee synnytyksen kannalta tällä kertaa. Minun korviini se kuullostaa kuitenkin siltä, että vaikka kehoni osaisi käynnistää synnytyksen vesien menon ja supistusten myötä, ei synnytys alatietä välttämättä onnistu, jos vauva on jälleen sen verran iso, ettei lantiossa ole tarpeeksi tilaa avautua vauvalle, eikä vauva yksinkertaisesti taaskaan mahdu maailmaan ilman leikkausta.

Olen siis hyvin tietoinen, että synnytykseni saatetaan käynnistää perustuen lääkärin ideologiaan, ei lääketieteelliseen tarpeeseen. Siis: käynnistetään, koska lääkäri on tiukasti sitä mieltä, että on vauvalle parempi edes kokeilla alatietä syntymistä kuin mennä suoraan sektioon. Vauva saa harjoitella hengittämistä ja saa synnytyskanavasta hyödyllisiäkin bakteereita, jotka auttavat elämässä. Se on kuulma parempi kuin että vauva saisi jatkaa kasvamista kohdussa, syntyä paria viikkoa myöhemmin sektiolla tai odotella synnytyksen käynnistymistä itsestään aikana, jolloin vauva on jo niin iso, ettei alatiesynnytys ole enää vaihtoehto. Minulla ei siis ole tässä vaiheessa suurta hätää synnytyksen käynnistämiseen; en tietääkseni kärsi raskausmyrkytyksestä tai raskaushepatoosista, minulla ei ole mitään sairautta, joka vaikuttaisi päätökseen, vauvalla pitäisi olla kaikki hyvin ultran tarkistuksen perusteella, istukan esim. pitäisi toimia ja vauvan sydänäänten olla normaaleja. Lääketieteellistä perustetta ei siis sen puolesta ole, käynnistyksellä vain estetään, ettei vauva kasva tällä kertaa liian isoksi, eli minun ei pitäisi olla synnyttämässä 4505g söpöläistä maailmaan vaan nykyisen painoarvion mukaan noin 3000g tuhisijaa. 

Minulla on radi, joten sen vuoksi vauvan kokoa tarkkaillaan ensi viikolla ennen käynnistystä. Se voi kasvattaa vauvan kokoa, vaikkei painoni olekaan dramaattisesti noussut, vaan pikemmin ollut miinuksella tai nollassa. Lääkärit ja terkat ovatkin kehuneet radiruokavalion toimivuutta kohdallani. Silti vauvan koko voi olla isompi kuin odottajan, joka ei radista kärsi. En mittaa arvojani ennen ja jälkeen jokaisen aterian vaan muutamilla, radi-terkan kanssa kanssa sopimilla kerroilla. Mittaustulokseni eivät siis kerro koko tarinaa vaan pienen osan siitä ja vauva voi kasvaa kaikesta huolimatta sen verran isoksi, ettei käynnistyksessä ole järkeä. Odotankin mielenkiinnolla vauvan uutta kokoarviota ensi viikolla. Toivon kovasti, että vauva voi hyvin, sydänäänet ovat yhtä hyvät kuin aikaisemmillakin kerroilla ja että istukka toimii.

Mutta käynnistys... haluanko sitä? En oikeastaan osaa vastata. Takaraivossani pieni ääni kuiskaa, että olisihan se kivaa tietää, että osaanko synnyttää alakautta. Olisi toisaalta kivaa tietää, että pärjäänkö avautumisvaiheen lopun, ne 6-10 senttiä ja osaanko ponnistaa vauvan maailmaan. Sitten se realisti muistaa lantion, pohtii repeämisiä, pelkää imukuppia ja episiotomiaa, jota en todellakaan halua. Olisihan se mahtavaa, jos synnytyksestä jäisi hyvä fiilis, onnistumisen tunne ja voimaannuttavan kokemuksen tunne, joka antaisi positiivista energiaa ja voimavaroja moniin myöhempiin kokemuksiin.

En koe olevani epäonnistunut, kun esikoiseni syntyi sektiolla. En valinnut sektiota, vaan yritin synnyttää alakautta. Kehoni vain ei pystynyt synnyttämään isoa vauvaa, enkä ole ainoa. Koitin, mutta se ei ollut fyysisesti mahdollista. En toki tiennyt, että neiti oli niinkin suuri. Olisin saattanut reagoida asioihin toisella tavalla, jos olisin asian tiennyt. Nyt se vaikuttaa asioihin, totta kai vaikuttaa, sillä on huomattavasti vaikeampaa uskoa vauvan painoarvioon ja lääkärien sanoihin. Miten uskon sen, että tämä pojan viikari on pienempi, jos samana päivänä (molempien synnytystapa-arvio osui rv36+4) poitsu painoi 3000g ja neiti 2829g...? On vain luotettava siihen, että ratkaisuja tehdään tiedossa olevien asioiden perusteella ja valitaan paras mahdollinen ratkaisu sen hetkisen tiedon mukaan. 

Nyt tiedän toki sen, että tämä vauva olisi syntymässä aikaisemmin kuin isosiskonsa, joten jää vähemmän aikaa massan keräämiselle. Poitsun maailmaan saapuminen saattaa alkaa rv37+6 tai sijoittua rv39+jotakin, kun taas neidin synnytys käynnistyi rv41+5 ja neiti syntyi rv41+6. Siinä on aikamoinen ero. Olen, tietenkin, pohtinut sitäkin asiaa...