Yksi lempiasioistani odotusaikana ovat vauvan liikkeet. Ensimmäiset hennot töytäykset, joista pohtii, että oliko se nyt niitä vai ei? Ja sitten ne vahvemmat potkut, joista ei voi erehtyä: minun vauvani se siellä liikkuu.

Esikoiseni ensimmäinen liike tuntui kesken oppitunnin. Olin keskittynyt luentoon, kun tunsin pienen ilmakuplan, jollaista en ollut aikaisemmin tuntenut. Silloin oli rv 14+6. Nyt toista lasta odottaessani olen tuntenut liikkeitä jo niin varhain, etten uskaltanut uskoakaan. Uskoin vasta rv14, koska silloin olin esikoisestakin ne tuntenut.

Tiedän, että alussa vauvan liikkeitä ei tunne joka päivä. Silti viikonloppuna alkanut nuha (lue: non-stop aivastelu, ei kuumetta) sai pohtimaan, että onhan pienellä kaikki hyvin. Ja sunnuntaina pieni päätti näyttää, että kaikki on hyvin: liikkeitä tuli mukavana putkena, kun ne kerran alkoivat. Ja illalla, nukkumaanmennessä, keskityin vain pieneen ja tunsin möyrintää masussa. Silitin mahaani hellästi ja ajattelin: siellä se meidän Vekara on.

Tänään on rv 16+4 ja Äitienpäiväviikko. Sain oman lahjani ennakkoon, sillä Vekara päätti liikkua tuntuvasti! Istuin sohvalla ja ihastelin neidin leikkiä, kun tunsin vahvan töytäysyn. Vekara oli päättänyt liikkua ja kunnolla! Liikutuksen kyyneleet ne siitä nousivat saman tien. 

Nyt odotan sitä aikaa, kun mies ja esikoinen pääsevät tuntemaan Vekaran liikkeet. Muutama viikko vielä, ehkäpä. Mies muisteli silmät loistaen esikoisemme liikkeitä ja neiti taas olisi varmasti hämmästynyt ja innoissaan, jos tuntisi pikkusisaruksen liikkuvan äidin kohdussa. Jo nyt taaperoni laittaa suloisesti käden äidin massulle ja silittää hellästi.

Odotan myös sitä aikaa, kun laitan käden hellästi vatsalleni ja odotan hetken, niin kohta pieni jalka potkaisee siihen kohtaan...