Ennen tyttäreni syntymää olin valmistautunut äitiyteen jo vuosien ajan. Arvokkain opettajani on tietenkin rakas vauvani.

Halusin äidiksi vuosia ennen kuin tapasin mieheni ja tiesin löytäneeni miehen, jonka kanssa haluan lapsia. Yritysaikana ehdimme valmistautua myös siihen mahdollisuuteen, ettei meistä tule koskaan vanhempia. Hyväksyin kyynelien keskellä myös sen mahdollisuuden. Kun raskaustesti näytti postiivista, olimme onnemme kukkuloilla: suuri unelmamme omasta vauvasta oli toteutumassa.

Kun tyttäremme syntyi elokuussa 2012, tiesin, että vaikein ja ihanin vaihe oli alkamassa. Synnytyssairaalassa olimme turvallisen kuplan sisällä, sillä saimme harjoitella vauvanhoitoa, mutta saisimme apua ja ohjeita napin painamisen jälkeen. Kotona olimme keskenämme, mielessä miljoona ohjetta ja pieni pelko siitä, että kuinka saamme pidettyä pikkuisemme elossa ja hoitaa häntä hyvin?

Nyt, lähes vuotta myöhemmin, pikkuisemme on kasvanut hyvin, nauraa joka päivä ja hymyilee niin paljon, että ventovieraat kyselevät asiasta. Vauvamme on oppinut ryömimään, ottanut konttauksen alkeita, noussut pystyyn, osaa istua ja saanut kaksi hammasta, neljä muuta on puhkeamassa.

Minä ja mieheni olemme kumpikin luoneet oman tapamme olla vanhempia. Linjamme vaikuttavat samanlaisilta, joskin minun vastuuni on suurempi, sillä hoidan tytärtämme kotona, enkä ole palaamassa työelämään lähiaikoina. Minulla ei ole kiire luomaan uraa, pikkuinen on nyt tärkein.

Olen huomannut, että omat tunteeni äitiyden suhteen ovat eläneet näiden kuukausien aikana. Alun epävarmuus ja pelko ovat vaihtuneet luottamukseen: luotan itseeni äitinä, päätöksiini, tekoihini ja valintoihini. Osaan lukea tytärtäni paremmin, osaan hoitaa häntä ja mikä tärkeintä: osaan nauttia äitiydestä suunnattomasti, joka päivä.

En ole täydellinen äiti, mutta olen paljon parempi äiti kuin mitä odotin olevani. En ole menettänyt malttiani kertaakaan tyttäreni kanssa. En ole ärsyyntynyt kertaakaan tyttäreni teoista. En ole kertaakaan halunnut vaihtaa elämääni mihinkään muuhun, en edes alun unettomia hetkinä. 

Olen myös realisti: olen ollut äiti alle vuoden. Tämä on vasta alkua. Haasteellisimmat ajat ovat vasta edessä. Mutta minulle on jo kerrottu satoja kertoja, etten tiedä mitään lastenhoidosta, koska tyttäreni on kiltti. Olemme olleet toki onnekkaita: tyttäremme ei syntynyt keskosena, hän ei syntynyt fyysisen, hoitoa tarvitsevan vamman kanssa tai sairastunut vakavasti pian syntymänsä jälkeen tai ensimmäisten kuukausiensa aikana. Tyttärellämme ei ollut koliikkia, vakavaa allergiaa tai unettomuutta. Tyttäremme on syönyt hyvin ja nukkunut hyvin ja on rauhallinen, iloinen ja hymyilevä vauva. Näistä syistä minä ja mieheni emme tiedä mitään lastenhoidosta, muut meille usein muistuttavat. Minusta se ei pidä paikkaansa. Me emme tiedä vain haasteellisesta lastenhoidosta yhtikäs mitään.

 Voinemme siis sanoa, että olemme onnistuneet tähän mennessä aika hyvin. Se antaa uskoa tulevaisuuteen. Voin palata näihin kuukausiin, kun koen vaikeita, negatiivisia tunteita ja kipuilen äitiyteni kanssa. Niinkin varmasti tulee käymään tulevien vuosien aikana. Olen äiti ja tulen aina olemaan äiti, tapahtui mitä tahansa.

Tiedän myös, ettei äitiys ole neutraalia. Äiti ja vauva aiheuttavat muissa paljon tunteita, sekä positiivisia että negatiivisia. Olemme kuulleet monia tarinoita liikkuessamme kodin ulkopuolella. Osa kohtaamistamme tilanteista on ollut suorastaan uhkaavia ja pelottavia, suurin osa onneksi myönteisiä ja kannustavia. 

Sydämeeni särkee tälläkin hetkellä muutamien tuntemieni ihmisten puolesta, sillä he eivät ole saaneet kokea äitiyden ihmettä. Osa heistä ei koskaan sitä tule kokemaan, vaikka he niin haluaisivat. Tiedän, että minun äitiyteni loukkaa heitä syvästi siitä syystä. Yksi heistä on avoimesti katkera ja näyttää sen niin selvästi, että olen surullinen hänen puolestaan. Ymmärrän kyllä miksi hän on katkera, mutten katkeruutta. Muiden lapset eivät ole häneltä pois. Hänellä on vielä mahdollisuus saada oma lapsi, siihen toivoisin hänen keskittyvän.

Olen huomannut, että äitiys on kasvattanut minua. Olen huomannut, että elän päivän hetkissä ilolla mukana, enkä kaipaa enempää. Minulla on omaakin aikaa ja kaipaan sitä vähemmän. Nautin tyttäreni kanssa olemisesta ja pienistä hetkistä valtavasti. Olen etuoikeutettu, koska olen saanut tämän lahjan, siksi haluan nauttia siitä kaikessa rauhassa.

Olenko väsynyt? Kyllä. Niitäkin päiviä on, jolloin en jaksa mitään muuta kuin ruokkia tyttäreni, leikkiä hänen kanssaan, syödä jossakin välissä ja kun lapseni nukkuu, lepään ja kerään voimiani. Välillä olen voimaton, kun tyttäreni itkee, enkä tiedä miksi. Ja tuntuu pahalta, kun tyttäreni itkee siitä syystä, että minun on oltava äiti ja esimerkiksi vaihdettava vaipat, vaikkei hän millään haluaisi. Huonoja hetkiä ja päiviä on, totta kai on. En vain halua keskittyä niihin. Haluan keskittyä hyviin hetkiin, päiviin ja tunteisiin.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että haaveilen kahdesta lapsesta. Olen toki kiitollinen siitä, että minulla on lapsi, joka päivä. Olen pohtinut paljon sitä, että millaiseksi elämämme muuttuu, jos/kun toiveemme toisesta lapsesta realisoituu. Olen valmistautumassa siihen, vaikken vielä odotakaan toista vauvaa. Tiedän kuitenkin aivan varmasti, että toinen vauvamme tulee olemaan erilainen. Äitiyteni muuttuu, minä muutun, ajatukseni muuttuvat. Se kasvattaa minua ja odotan sitä. Minusta tulee vieläkin parempi ihminen ja äiti.