Tänään olin hädin tuskin saanut laskettua tyttäreni puuhamatolle, kun pikkuinen jo aloitti tiukan treenin. Kauan eivät pienet jalat tohisseet, kun keho oli jo kääntynyt vatsalleen ja sitten se liike vasta alkoikin, kun jalat sätkivät metsästäessään oikeaa tekniikkaa ja pienet kädet koettivat löytää omaa tehtäväänsä. Pieni suu pölisi ja puuhamatto rapisi. Pienen ihmisen halu liikkeelle on todella kova.
En voinut kuin ihastella tyttäreni päättäväistä otetta. Tuolla tarmolla mennään kyllä läpi vaikka minkä kiven, olen siitä aivan varma. Tässä vaiheessa vielä keho ei taida olla aivan tarpeeksi vahva liikkeelle, tai sitten tekniikka kaipaa hiomista, sillä treenin tuloksena oli hieman kääntymistä puuhamatolla ja turhautumisen itku.
Treeniä seurasi väsymys. Kovalle tuollainen jumppa ottaa, sillä pikkuiseni uinui tyytyväisenä yli kahden tunnin päiväunet - sellaista ihmettä en ole nähnyt moneen kuukauteen - ja tyttärelläni on ikää 4 kuukautta ja rapiat. Yli 30 minuuttia kestäviä päikkäreitä meillä ei ole nähty naismuistiin. Pikkuiseni osaa siis yllättää.
Illalla tyttäreni näytti uusia taitojaan myös töistä kotiutuneelle isukille. Miehen ottikin tyttäremme jumpasta muutamia kuvia todisteeksi jälkipolville. Kyllä noin kova yritys pitää palkita visuaalisilla muistoilla, voimme näyttää jonakin päivänä pikkuiselle kuvia tästä päivästä ja sanoa: tuossa sinä opettelit ryömimään heti vuoden 2013 aluksi.
Nyt odotammekin innolla, että minä päivänä pikkuinen lähtee ryömimään. Niin tulee tapahtumaan. Kamerat ovat valmiina ja olemme laittaneet jo turvaportitkin portaiden ylä- ja alapäähän, ihan varmuuden vuoksi. Liikkuminen voi alkaa nopeastikin ja sitten vauvamme ei todellakaan jää siihen kohtaan, mihin hänet jätti. Siinä vaiheessa kotihommia tekevää äitiä kummasti lohduttaa se, ettei pikkuinen ainakaan onnistu etenemään portaissa. Ellei pikkuinen sitten ole tekniikkanero, joka keksii avata portin ihan toisella tavalla kuin mitä valmistajat ovat ajatelleet...
Kommentit