Eilen oli omituinen tunne lähes koko päivän. Mietin jo, että koenko eräänlaisia synnytystä ennakoivia merkkejä.

Tunsin tuttuja nipistelyjä ja kuukautisjomotusta aamupäivällä ja illemmalla. Mutta en supistuksia. Vaaveli on myös sen verran korkealla, että jos vauvan pitäisi laskeutua ennen syntymää, niin siinä tapauksessa meidän neiti ei ole lähelläkään syntymää. Itse asiassa pikkuinen tuntui olevan yöllä jopa niin korkealla, kuin mitä kohtu vain antaa myöten.

Illalla olin hieman kärttyinen ja todella, todella surullinen. Olo oli ollut hermostunut ja levoton, enkä edes tiedä miksi. Synnytys pyörii toki mielessä ja aamuisin olen yhtä aikaa helpottunut ja pettynyt, kun mitään ei ole tapahtunut. Ja yöllä wc-reissuilla pohdin, että tulevatko vedet, näkyykö limatulppaa vai käynkö vain vessassa. 

Pitkästä aikaa itkin illalla. Ihan kunnolla. En kaiketi edes ollut väsynyt, ei siltä tuntunut. Mutta tunteet olivat pinnassa. Se on varmasti aivan normaalia, loppuraskauteen kuuluvaa, mutta en pitänyt alakulostani. Jos en olisi raskaana, olisin varmasti ajatellut, että kuukautiset alkavat. Tunneskaala ja surullisuus olivat samaa luokkaa kuin joskus ennen kuukautisia.

Yöllä satoi useaan otteeseen aivan kaatamalla. Heräsin varmaankin jokaiseen kuuroon. Muistan ajatelleeni yhden kuuron aikana: ei kai ole ukkosta? Jos on, ethän vain synny tänä yönä, rakas pikkuinen. En tahdo lähteä synnärille ukonilman aikana... Lievää jomotusta lukuunottamatta ei ollut mitään syytä uskoa, että synnytys koittaisi. 

En ole kaikesta huolimatta väsynyt raskauteen. Odotan innolla pikkuisen tapaamista ja jännitän synnytystä, sen kipua ja ennalta-arvaamattomuutta. Toivon positiivisesti suhtautuvaa, tsemppaavaa kätilöä ja itselleni voimia kestää läpi kaiken, mitä on edessä. Toivon, että pikkuisella on kaikki hyvin ja saamme ihanan, pirteän vauvan.