Uuden raskausviikon poksumisen kunniaksi uni ei sitten maistunut, vaan heräsin jo ennen kuutta. Joten täällä ollaan, valmiina uusiin haasteisiin ja pikku hiljaa kypsytään siihen tosiasiaan, että rakas pikku möyry saattaa olla jo sylissä tähän aikaan ensi viikolla. Ehkä. 

Aamu on pilvinen, väsyttää, muttei nukuta. Pikkuinen möyryää vatsassa kuin viimeistä päivää. Kuluneen viikon aikana vaavelin uusi juttu onkin ollut ahkera möyryäminen, jumppa, jossa tosiaan pää, pylly ja jalat ovat liikkuneen yhtä aikaa niin paljon kuin maha on antanut periksi, eikä se ole ollut paljon. Pään painelu onkin jo tuntunut jonkin verran, samoin jalat silloin, kun pikkuinen osuu vuosia vanhaan arpikudokseen (luomen poisto).

Vauvan aktiivisuus on kuitenkin ihanaa. Ei tarvitse olla huolissaan, että liikkuuko pikkuinen vai ei, koska pikkuinenhan liikkuu: kun istun, kun makaan, kun olen kyljelläni, kun seison paikallani. Lasken silti liikkeitä ainakin kerran päivässä, jotta tiedän sen kymmenen liikkeen ylittyvän. Tässä aamulla pikkuinen teki 22 liikettä niin lyhyessä ajassa, että ei voi olla kuin tyytyväinen. Rakas pikku Vilkas.Jos pikkuinen on kohdun ulkopuolella yhtä vauhdissa, niin olemme miehen kanssa saamassa oman personal trainerin.

Eilen illalla isoäidit kävivät katselemassa masuani. Anoppi otti monia kuvia ja poseerasin yksin ja yhdessä miehen kanssa. Masusta on nyt sitten monta otosta olemassa. Anoppi oli jo ehtinyt huolestua, ettei ehdi nähdä minua ennen synnytystä. Turha huoli, pikkuisella kun ei ole ollut mikään kiire saapua liian aikaisin. 

Äiti taas on sillä kannalla, että vauva voisi jo syntyä. Se toive taisi tulla esitettyä noin kolmesti illan aikana... Ja minä totesin joka kerta, että mikäs kiire tässä on? Laskettu aikakin on vasta edessä. Äidilläni taitaa olla kova kiire isoäidiksi. 

Totuus kuitenkin on, että laskettuun aikaan on tasan viikko aikaa. 7 päivää. Sitten vasta alkaa kunnolla laskeminen, nyt on vielä aivan normaalia, ettei pikkuinen ole vielä täällä.

Rauhallisuuteeni varmasti vaikuttaa se, että minulla ei ole kivuliaita supistuksia monien tuntien ajan päivittäin, olen nukkunut pääosin todella hyvin, ei närästä, ei turvota, ei helle vaivaa... Kävely on vain hidasta, koska alakertaa sattuu ja nouseminen sängystä/sohvalta on työlästä, se tuntuu, mutta siinäpäs se. 

Ja toiseksi: synnytys jännittää ja kipu hieman hirvittää. En odota kivutonta synnytystä, olenkin henkisesti koittanut varautua etukäteen siihen kivun määrään, mutta on rajansa siinä, mitä ensikertalainen voi etukäteen tehdä. Oma jaksaminenkin mietityttää; entäs jos kaikesta huolimatta synnytys kestää yli vuorokauden? Kuinka siinä voimat riittävät?

Luotan siihen, että saan ystävälliset ja mukavat ammattilaiset avukseni ja kaikki menee hyvin, mutta kun etukäteen ei voi tietää, miten kaikki menee, niin totta kai mieli pohtii yhtä sun toista. Etenkin nyt, kun h-hetki on joka päivä ison askeleen lähempänä.

Rv 39+0 POKS!