Hemmottelin itseäni tänään alkuiltapäiväleffalla. Kävin leffassa pitkästä aikaa ja odotin asiaa innolla.

Huomasin aika nopsasti, että onnistuin saamaan paikan teinityttölauman edestä ja meinasihan siinä hermot mennä, kun lauma koitti päättää, että kuka istuu kenenkin vieressä ja tirskuivat minkä kerkesivät aina leffan alkumetreille asti. Hupaisaa oli, kun toisella puolella vieressäni olevalla tytöllä napsahti ensin ja shhhh! kuului. 

Leffan olin valinnut, kun se on komedia. Ei se kyllä niin komediallinen ollut, mutta eipä kovin romanttinenkaan. Se hieman harmitti, sillä olisin kaivannut romanttista komediaa. Leffassa riitti setvittäviä ihmissuhteita senkin edestä ja kaksi synnytystä.

Itkin leffan aikana kolmesti: ekan kerran, kun yksi henkilöistä puhui, että meillä on tilaisuus rakastaa enemmän. Se toi kyyneleet, koska ajattelin vauvaa ja vauvan tuomaa mahdollisuutta rakastaa enemmän. Sitten itkin, kun tajusin, että yksi henkilöistä on kuolemassa ja toinen henkilö menettämässä isänsä. Se toi mieleeni oman tilanteeni; isäni on poissa, eikä pääse ihastelemaan pikkuistamme. Viimeinen hetki oli, kun näytettiin monta pientä vauvaa potkimassa pienissä sängyissä. Siitä toki ajattelin, että tuollainen meilläkin on jo muutamien kuukausien päästä.

Kyyneliä tuli sen verran, että nenäliinalla piti pyyhkiä. Ajattelin, ettei raskaanaolevaa pidä päästää yksin tällaisiin, hormoneihin käyviin leffoihin vaan mukaan olisi tarvinnut seuraa, jonka kanssa purkaa kokemukset kahdestaan. Ensi kerralla siis mies mukaan!

Että tallaista rv 9+1.