Raskauteni on aivan alussa ja toki mielessä on käynyt myös odotuksen se kurjempi, pelottavampi puoli. Se, missä kaikki päättyy aivan liian aikaisin.

Olen sitä tyyppiä, että haluan yleensä tietää myös ne pahimmat mahdolliset vaihtoehdot, varautua niihin siltä varalta, että niin käy ja sitten iloita, kun saan edetä aivan normaalisti. Nyt ei ole niin.

Olen toki kuullut - kiitos kahden serkkuni odotuksen vuosi sitten - kaikki mahdolliset kauhukuvat. Heillä kaikki meni hyvin, meillä ei vielä tiedä. Kemiallinen raskaus, tuulimuna, keskenmeno, kohtukuolema... Pelottavia sanoja, mutta myös liian monelle perheelle tuttuja asioita.

En ole immuuni toisten surulle, kun siitä kuulen, luen ja näen. Mutta nyt haluan uskoa, että kaikki menee hyvin. Haluan uskoa, että jo niin rakas pikkuisemme pysyy kyydissä elokuulle asti. 

Haluan ajatella, että kaikki menee hyvin. Silti tiedän, että vielä pitkään raskaus voi mennä kesken ja se on aivan normaalia. En vain tiedä, miten sen kestäisin, siksi en halua ajatella asiaa liikaa.

Aion torjua omia pelkojani tekemällä kaiken niin hyvin kuin vain voin. En liiku tavalla, joka tuntuu pahalta, en harrasta lajeja, jotka voivat olla pikkuiselle vaarasksi. Vältän niitä ruokia ja juomia, joita raskaana olevien tulee välttää. Sen jälkeen jätän kaiken muun Korkeimman käsiin.