Joulu on perhejuhla, mutta meidän perheestämme on yksi poissa: rakas isäni. Hän nukkui pois keväällä 1997. Vuosien varrella ikävä on iskenyt aina silloin tällöin, viimeksi juuri nyt, tätä kirjoittaessani.

Minä ja äitini suuntaamme tänään hautausmaalle viemään perinteiset, monen päivän joulukynttilät isäni haudalle. Olemme usein vieneet kynttilämme sinne juuri tänään, aatonaattona.

Aattona suku kokoontuu äitini luokse, joten valmistelemme päivää yhdessä aamusta asti. Puolen päivän aikaan rauhoitumme kyllä syömään joulupuuron ja kuuntelemaan joulurauhan julistuksen Turusta. Tehtävää riittää, joten olemme halunneet rauhoittaa haudalla käynnin eri päivälle.

Joinakin vuosina olemme tosin käyneet aattoyönä haudalla, tätini perheen kanssa. Tätini mies nukkui pois kymmenen vuotta ennen isääni ja näiden kahden ystävyksen viimeiset leposijat ovat sattuman kautta aivan lähellä toisiaan samalla hautausmaalla. Kumpkin hauta saa myöhemmin tänään kynttilät.

Tänä vuonna, juuri tänään, olen itkenyt jo kahdesti pelkästä ajatuksesta, ettei isäni ole täällä, keskuudessamme.

Tiedän, että osa kyyneleistäni tulee suoraan hormoneista. Liikutun nyt herkemmin, onhan tänään juuri rv 6+0. Kun lasken kynttiläni isän haudalle, saattaa maahan tipahtaa pari kyyneltä. Jos niin käy, niin käyköön. Tuskin se äitiäni häiritsee.

Varmasti tulen tämän raskauden aikana ikävöimään isääni suuresti. Isäni oli aivan mahtava isä ja sydäntäni särkee, ettei hän pääse tapaamaan lapsenlastaan. Isäni ei myöskään tavannut koskaan miestäni, mutta tiedän, että nämä kaksi elämäni tärkeintä miestä olisivat pitäneet toisistaan.