Olen puhunut taas tänään asiattomista vauvakysymyksistä.

Tällä kertaa äitini kanssa, joskin hän ei asiasta kysynyt. Juttelimme aiheesta ensin yleisemmällä tasolla, sitten itseltäni lipsahti, etta haluan jatkossa osallistua tilaisuuksiin rauhassa, ilman pelkoa siitä, että joku kysyy mahdollisesta raskaudestani tai koska aloitamme.

Tällä kertaa äitini mainitsi, ettei aio aihepiiristä kysellä. Luulisin, että tuskan sävyttämät kommenttini aihepiiristä ovat varmaankin menneet perille. Jos äitini olisi nähnyt, mitä aihepiiriä tutkin lääkärikirjasta hänen puhuessaan puhelimessa, äitini oli tiennyt täsmälleen, miten asiat ovat. Tapoin aikaa lukemalla luvun Lapsettomuus.

Äitini mainitsi, että oli kuullut serkkunikin kommentoivan aihetta kipakasti esikoisensa 1-vuotissynttäreillä. Minulta oli mennyt totaalisesti ohi se, että tätini oli kommentoinut jotakin toiseen lapseen liityvää ja serkkuni oli vastannut täynnä tulta ja tappuraa: tee ite.

Minulla ei ole aavistustakaan, että missä minä olin silloin kun tuo sanojenvaihto käytiin, mutta koska aihe on kipeä omalla kohdalla, olisin varmasti sen huomannut ja laittanut merkille.

Tunnenkin suurta myötätuntoa serkkuani kohtaan, ne kysymykset, kommentit ja vihjailut sattuvat, oli tilanne millainen tahansa. Silti serkkuni on siellä, missä me emme: hänellä on jo vauva, reippaasti jo tallusteleva esikoinen. Me vasta unelmoimme moisesta onnesta.

Olen myös hieman kateellinen serkkuni terävästä vastakommentista. Itselläni ei varmaan koskaan pokka riitä sanomaan oikesti, miltä tuntuu, vaikka todellakin on monesti ollut mielessä yhtä kipakoita heittoja. Toivottavasti piakkoin minun ei tarvitse enää miettiä, mitä sanoisin vaan pohtia, milloin voisimme jo kertoa ihanat uutiset...