Arvailujen aika on ohitse. Toissa iltana jo ensimmäiset, pienet merkit viittasivat siihen, että näin on käymässä, eilen vielä lisävarmistusta ja tänään tiesin asian vuoren varmasti heti herättyäni. Tässä sitä taas ollaan, uusi kierto on alkanut, tällä kertaa yrityskierto 8.

Olemme siinä vaiheessa, että mieheni osaa ottaa asian iisisti ja keskittyy stressaamaan aivan muista asioista. Minulle jokaisen kierron ensimmäiset päivät ovat vaikeat. Henkinen ja fyysinen kipu ovat läsnä, pettymys suuri ja mietityttää, että mitä seuraavaksi. 

Nyt minäkin olen vähemmän murtunut. Eilen illalla toki hieman itketti, mutta ei voida puhua samanlaisesta itkun määrästä kuin aikaisemmilla kierroilla. Niihin verrattuna olin lähes tyyni ja turta. Suuren purkauksen aika on kai sitten joskus myöhemmin. Tai sitten ehkä olin surrut välikiertoa jo aikaisemmin, onhan sekin mahdollista.

Silti eilen sattui henkisesti, kun kävelin pienen kadunpätkän ja samalla pätkällä oli neljä muutakin kävelijää. Minä ja neljät lastenvaunut. Minä, vauvakuumeilija ja 4 onnellista vanhempaa, isiä ja äitejä ja ennen kaikkea: vauvoja. Ensimmäisen kerran mieleeni ei noussut tuttu ajatus: voi kun ihanaa, varmaan kohta meilläkin. Ei, tällä kertaa ajattelin: ei voi olla todellista, miten on mahdollista että kaikista mahdollisista kulkijoista tällä kadulla on lisäkseni vain lastenvaunujen työntäjiä? Sen perään tuli se pieni ääni, jonka saapumista olen pelännyt. Se kuiski: miksi heillä, muttei meillä?

Niin, tässä vaiheessa kukaan ei tiedä miksi raskausuutisia tulee muualta, mutta meillä ei ole tärpännyt. En silti tuntenut kateutta ketään tiettyä vanhempaa kohtaan, sillä en tiedä heidän tarinaansa. En tiedä, onko sitä pikkuista yritetty viisi vuotta ja lopulta onnistuttu. En tiedä, onko vauva saanut alkunsa monen keskenmenon jälkeen. En tiedä, onko vaaveli saanut alkunsa rankkojen hoidojen jälleen tai ollut yllätysvauva sen jälkeen, kun kaiken toivon piti jo olla menetetty.  Tunsin vain, että niin monet muut onnistuvat, me emme, ja tutut paineet alkavat taas kerääntyä.

Minusta alkaa tuntua, että meitä seurataan lähipiirissämme. Ehkä tunteeni on täyttä vauvakuumeisen vainoharhaisuutta, mutta silti epäilen, että läheisemme aavistavat meidän yrittävän, vaikkei kukaan heistä tiedä asiaa varmasti. Emme edelleenkään aio kertoa yrityksestämme. Emme kenellekään. Aika ajoin kaipaan läheistä, jonka kanssa purkaa tätä tunnevyyhtiä, mutta samanaikaisesti en halua keskustella asiasta kenenkään muun kuin aviomieheni kanssa. Ristiriitaista, eikö totta?

Toivottavasti emme ole menossa kohti sitä vaihetta, kun yrittämistä ei enää jaksa. Minua jo hieman pelottaa innostua aiheesta, niin monta kertaa olen kohdannut tämän päivän, kierron ensimmäisen, ja kiskonut itseäni jälleen uuteen nousuun. Miten ne ihmiset jaksavat, joilla menee vuosia? Miten tätä jaksaa niin kauan?