Tapasin tänään pitkästä aikaa hyvän ystäväni. Tällä kertaa aikataulumme osuivat mukavasti yksiin ja saimme jutella hyvän tovin yhdessä. Se oli mahtavaa ja varmasti juuri sellaista apua, jota "lääkäri määräisi" meikäläiselle.

En ollut varautunut siihen, että keskustelumme kääntyisi jossakin vaiheessa vauvoihin. Ystäväni kysyi aiheeseen liittyvää asiaa ja huomasi, että osui arkaan paikkaan. En mahtanut mitään, alkoi itkettää, joten oli kerrottava koko totuus: me yritämme, mutta emme ole onnistuneet. 

Olin hieman pohtinut etukäteen, että onko viisasta tavata ketään juuri tänään. Sen verran kyynelherkkä olen ollut näinä päivinä. Tulin googlanneeksi kansainvälisiltä sivuilta raskausvinkkejä ja itkin, kuin luin, että suurimmalla osalla niistä pareista, joilla raskautuminen kestää, on jotakin kehossa vialla. Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta asia tuli selväksi. Itkin vuolaasti. Itkin, koska pelottaa niin valtavasti, että jotakin on pielessä. En tiedä, miten sen kestäisin. Jos kehoni pettää minut tässä asiassa... en tiedä miten siitä selviäisin. En edes halua ajatella asiaa pitemmälle. Googlauskielto kuullostaa aivan järkevältä asialta. 

Kävin kotimatkalla ruokakaupassa. Piti ostaa greippimehua varastoon. Samalla silmäilin iltapäivälehdet, Victorian raskausuutinen kiinnosti. Etsin kummastakin oikeat sivut, kurkistin niiden sisällön. Olin suunnitellut hankkivani molemmat, mutta en pystynyt. En voinut edes lukea osaa tekstistä, kun alkoi se tuttu tunne; alkaa itkettää. Oli pakko suunnata saman tien kassalle ja äkkiä pois!

En ole näin tunneherkkä normaalisti, en edes *-päivien aikaan. Pelottavaa, miten hurjan arka aihe vauvoista ja raskaudesta on minulle tullut, näin nopeasti. Olen itkenyt parissa päivässä enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Tämä on raskain ja rankin aika vauvakuumeisen elämässä, mutta silti. En reagoinut näin viime kuussa tai missään aiemmassa Plan B:n kuussa. Hurja tunne, kun ei voi kontrolloida tunteitaan.

Tämä päivä on paljastanut sen, että jatkossa minun on oltava valmiina siihen, että joku kysyy tai sivuaa vauvoja ja raskautta keskustelun yhteydessä. Pelkäsin reagoivani kyynelin, kun niin käy, ja selvästi siinä suhteessa tunnen kyllä itseni. En ole valmis puhumaan asiasta neutraalisti, se ei onnistu. Toisaalta haluan käsitellä asiaa ja teen usein niin puhumalla. Oli suuri helpotus myös jakaa asia läheisen ystävän kanssa, sillä tiedän, ettei hän kerro salaisuuttamme muille. Se on turvassa hänen mukanaan. Kaveriterapia on joskus hyvin, hyvin tarpeen.

Hieman mietityttää, miten reagoin, jos/kun äitini, muu ystävä tai joku sukulaisista kysyy asiasta. Itkenkö silloinkin? Se ainakin veisi lisäkysymykset, se on varmaa. Kyyneleet osaavat hiljentää ihmiset. En vain haluaisi jakaa vauvahaaveitamme muille, varsinkaan "väärille" ihmiselle. En vain tiedä, miten sen estäisi nykytilassa... Ehkä on viisasta pysyä neljän seinän sisällä ja välttää kiusalliset tilanteet jonkin aikaa, kun tunteet ehtivät neutralisoitua.

Saisivat ne *-päivät alkaa, kun kerran niin kuitenkin käy. En pidä siitä ajatuksesta, että kierto venyy, se vain pitkittää prosessia. Kun ne alkavat, alkaa uusi jakso, omenaviinietikan aika. Sitten pääsen eteenpäin. Toivottavasti ensi kierron lopulla itketään vain onnenkyyneliä.