Nyt, kun rakas poikani on 13 päivää vanha, minulla on ollut aikaa pohtia pikkuiseni syntymään liittyviä asioita. Lapsen syntymä on iso asia, jonka vanhemmat aina muistavat. Minä vain toivon, etten jää pohtimaan ratkaisuani. Kun kerroin, että aion kokeilla alatiesynnytystä sektion jälkeen, reaktiot olivat mielenkiintoiset.

Mieheni jätti asian minun päätettäväkseni; hän tiesi, että minä tulen kärsimään siinä kaikki kivut, oli synnytystapa kumpi tahansa. Äitini syytti minua edes asian harkitsemisesta; hän oli sitä mieltä, että minun pitää heti soittaa synnärille ja vaatia sektiota, sillä alatiesynnytyksessä poikani taatusti kuolisi happivajeeseen tai vastaavaa. Odotuspalstalla sain järjestäen kommentteja, että olen rohkea. Jopa niin usein, että aloin epäröidä. Minä kun en ole rohkea. 

En tee rohkeita päätöksiä tai ratkaisuja. Olen tottunut pohtimaan asioita pitkään ja hartaasti ja tekemään sitten ratkaisun. Teen harvoin mitään radikaalia tai poikkeavaa. Silti ihmiset pitivät rohkeana päätöstäni synnyttää alatietä nyt, kun takana on sektio. 

Kävin odotuksen aikana läpi monia tunteita. En pitkään tiennyt, että onko alatiesynnytys edes vaihtoehto, luulin, että vain sektio on. Kun se olikin yllättäen pöydällä, huomasin, että se pieni osa minua, joka oli utelias asian suhteen, alkoi saada jalansijaa ajatuksissani. Tahdoin, että poikani saa positiivisia bakteereja synnytyskanavasta, tahdoin, että hän oppisi synnytyksen aikana hengittämään vai mitä ne lääkärien korostamat hyvät puolet ovatkaan. Keskityin ajattelemaan poikani parasta niin paljon, että unohdin totaalisesti, että kuinka kovaa tuskaa voikaan olla luvassa minulle ennen kipulääkitystä ja sen loputtua... En edes ajatellut sitä.

Kyllä mielessäni kävi, että entäs jos synnytys päättyy taas sektioon? Entäs, jos en selviä siitä? Minun päätökseeni vaikutti myös suuri pelko siitä, että en selviä toisesta sektiosta osastolle, että jotakin pahaa tapahtuu... En kertonut siitä pelosta edes äidilleni, miehelleni kyllä. Olikin suuri helpostus, kun mitään pahaa ei leikkauksessa tapahtunut. 

En ole rohkea, en ole. Halusin vain tietää, että voinko synnyttää alateitse. En voinut. Nyt sen tiedän. Samalla siellä, sektiopöydällä, tuntui vahvasti myös siltä, että tässä se nyt sitten oli, meidän perheemme on koossa. Sillä en voi enää valita synnytystapaani; se on sektio, jos se on vielä edessä. Ja tuli vahvasti tunne, etten voi kohdata sitä enää. Sen verran ikävältä toinen sektio tuntui. Ja nyt kotona toipuminen on soutanut ja huovannut, tarvitsen yhä välillä kipulääkitystä. Mielestäni toivuin ensimmäisestä sektiosta nopeammin. Toki se voi olla vain harhaa, mutta päivittäin sattuu yhä. Tiedän toki, että tämä on osaksi uusi tilanne, sillä vauva oli tällä kertaa ylempänä kuin isosiskonsa ja raskauden aikana uudet kohdat kokivat raskauden, joten palautuminenkin on oma juttunsa.