Lauantaina 4. lokakuuta heräsin vailla kipua. Balonki oli yhä paikallaan ja oli aika todeta tosiasiat: tuskin se kotosalla enää lähteekään. Aamupäivällä supisteli, muttei enää samaa tahtia. Niinpä suuntasimme miehen kanssa synnärille kahdeksitoista, valmiina käynnistyksen seuraavaan vaiheeseen. Emme vain tienneet, että miten edetään.

Otettiin taas käyrää huoneessa. Juttelin miehen kanssa hermostuneesti, mutta käyrä oli taas hienoa. Sitten meidät ohjattiin odottelemaan olohuoneeseen, jossa isät odottelevat synnytysten etenemistä, kätilöt lämmittävät synnyttäjille kaurasäkkejä ja televisiossa pauhasi brittidraama Sydämen Asialla. Siellä odottelimme varmaan puolitoista tuntia, että pääsisimme tapaamaan lääkärin ja sopimaan jatkosta.

Oli hieman turhauttavaa odottaa, mutta oli siinä jotakin hyvääkin, sillä toisella vessareissullani päätin kiskoa hellästi balonkia ja kohta se olikin kädessäni. Ja olin pienessä sokissa, sillä balonki oli paljon isompi kuin mitä olin osannut odottaa; sen pää oli iso pallo, jonka pintaa peitti ruskea lima. Limatulppa oli siis poistunut samalla. Kutsuin vessaan kätilön, jotta sain toimintaohjeet. Meidät vastaanottanut kätilö saapui ja ilahtui uutisesta: hän kehoitti minua laittamaan balongin roskiin ja laittamaan siteen. Seuraava vaihe olisi nyt selvä: kalvojen puhkaisu.

Lääkäri oli mukava naislääkäri. Hän teki sisätutkimuksen ja puhkaisi kalvon. Suuri osa lapsivettä valahti sängylle. Se tuntui lämpimältä, epämiellyttävältä ja jopa sattui. Lääkäri kertoi, että olin jo 6cm auki toivotti onnea synnytykseen. Balongin lähtiessä kun on yleensä 3-4cm auki... Kätilö ohjeisti, että tulen olemaan samaisessa kahden hengen huoneessa odottamassa supistusten alkamista. Sitten olisi aika siirtyä synnytyssaliin. Sain ikoiohjeet, että mistä löytyy suihku, jos vietän yön tässä osassa sairaalaa. Mies saisi olla pitkään luonani.

Esikoisen synnytyksessä kesti vesien menosta alle 4 tuntia siihen, että supistukset alkoivat. Nyt siihen meni noin 20 minuuttia, kun tuskallisen kipeä supistus viilsi kehoani. Kätilö sattui olemaan paikalla ja hän näki heti, että nyt sattuu ja tarvitaan kivunlievitystä.

Meitä vietiin kohti suihkua. Se oli kuitenkin varattu, samoin kaikki synnytyssalit. Joskin yhtä siivottiin parhaillaan. Jouduimme siis odottamaan. Päätimme kävelllä synnärin käytävää pitkin odotellessa. Nojasin epätoivoisesti mieheen jokaisen supistuksen tullen ja lapsivettä valui aina välillä ja se tuntui joka kerta yhtä inhottavalle.

Lopulta pääsimme synnytyssaliin. Sain heti ilokaasua ja anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Hengitin ilokaasua kuin elämäni olisi ollut siitä kiinni ja odotin tuskaisena jatkoa. Tällä kertaa supistusteni välillä oli kuitenkin oikeasti myös kivutonta aikaa, joka oli minulle uutta. Neidin synnytyksessä kun kipu oli jatkuvaa ja sen päälle vielä supistuskipu, joka eteni aaltoilevasti vaimeasta kovaan. Tiesin kyllä, että olin nyt yhtä paljon auki, kun neidistä lopussa ennen sektiota ja olin nyt aivan uuden synnytyskiputason kohdalla. Kipu oli voimakkaampaa ja rajumpaa kuin mitä neidin synnytyksessä koin. Se rajuus niin nopeasti yllätti minut ja olinkin kiitollinen, että ilokaasu vei edes pienen osan siitä pois.

Kipu oli niin suurta, että minä, joka harvemmin ääntelen, kiljuin ilokaasunaamarin sisältä ja välillä unohdin kokonaan hengittää ilokaasua. Kävi ilmi, että synnytys oli edennyt niin pitkälle, että olin lähes 10 senttiä auki. Jäljellä oli vain pieni reunus.

Anestesialääkärillä kesti pieni ikuisuus saapua meille asti. Kun hän tuli, sain spinaalin ja laitettiin epiduraalillekin valmius. Tällä kertaa anestesialääkäri oli aivan mahtava heppu, lupsakka ja huumorintajuinen. Ja spinaali, mikä ihme! Ennen poistumistaan anestesialääkäri kysyi, että miten spinaali toimii? Ihmettelin ja hän sanoi, että sinulla on menossa nyt supistus. Minä katsoin häntä ihmeissäni ja kysyin: ai on vai? Vastaus olikin, että spinaali toimii ja hyvin toimiikin.

Siinä vaiheessa katsoin kelloa. Oli kulunut nelisen tuntia siitä, balonki lähti. Olin todellakin avautunut nopeammin kuin mitä osasinkaan odottaa. Spinaalin vaikutuksessa oli hyvä olla, ei sattunut, ei väsyttänyt. Olin vain ok. 

Pelkäsin, että ensimmäisen synnytyksen vaiheet toistuvat: kipulääkkeen vaikutus loppuu, kipu palaa, tilanne ei etene ja sen jälkeen kipu palaa. Odotimmekin pitkään reunan katoamista. Kun se oli kadonnut, todettiin, että vauva on vielä ylhäällä ja vauvan pää ei ole kiinnittynyt. 

Aika kului, mutta edistystä ei tapahtunut. Spinaali lakkasi toimimasta, epiduraali laitettiin, oksitosiini laitettiin. Kävin vessassa pariin otteeseen, mutta mitään ei tullut. Istuin pallon päällä, jotta vauva laskeutuisi. Se vain pahensi kipua, mutta vauva pysyi ylhäällä. Kätilö laittoi ison säkkituolin sängylle, sen tehtävänä olisi ollut auttaa vauvaa laskeutumaan. Siinä sainkin hyvän asennon, mutta vauva pysyi ylhäällä.

Siinä vaiheessa voimani alkoivat olla vähissä. Olin ollut innoissani siitä, että olin avautunut 10 senttiin, mutta vauvan pysyminen ylhäällä ja pään asento huolettivat. Sain kokeilla ponnistamista, vaikkei pätkääkään ponnistuttanut. Kätilö ja lääkäri molemmat testasivat tilannetta ja pohtivat jatkoa.

Lopulta tuli se hetki, joka ratkaisi kaiken. Ponnistus, jonka keskellä iski niin kova kipu, että ilokaasumaski tippui kädestäni ja parahdin, etten pysty, en pysty. Oli aika todeta, ettei ollut kyse asenteestani vaan vauvasta, joka pysyi ylhäällä, vauvan pään asennosta, jossa oli virhetarjonta (kasvot edellä) ja lantiostani, joka olisi leveämpänä voinut mahdollistaa alatiesynnytyksen, mutta nyt se oli mahdotonta. Oli aika suunnata sektioon.

Olen erittäin kiitollinen lääkärille siitä, ettei tällä kertaa päätöksessä aikailtu. Hän soitti saman tien saliin ja pian huoneemme oli täynnä porukkaa. Minut siirrettiin toiselle sängylle, sain masua neutralisoivaa ainetta ja kohta olin jo leikkaussalissa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt saada uutta supistusta, kun olin jo kipulääkitty leikkausta varten. Olen hyvin kiitollinen siitä.

Toinen sektiokokemus oli aivan erilainen kuin ensimmäinen. Olin hereillä nyt, enkä tykännyt siitä, että olin. Vieressäni oli naispuolinen, hieman vauhdikas anestesialääkäri, joka kertoi minulle koko ajan, mitä tapahtui ja kyseli asioita. Kun oli aika aloittaa, tunsin veitsen vatsalla - mitään ei tehty, koska vinkaisin asiasta heti ja odotettiin lisää. Vaikka minua aluksi hämäsi lääkärin puheliaisuus, olin kiitollinen siitä, kun vatsassa tuntui epämiellyttävää tunnetta ja suorastaan sattui, kun vauvaa nostettiin pois. Silloin oli kivaa, kun sai ajatella muuta ja kertoa, että meillä on jo tytär ja nyt on luvattu poika.

Oli ihana hetki, kun pieni näytettiin minulle ensimmäistä kertaa. Sain hänet syliin hetkeä myöhemmin. Silloin näin, että pienellä on isänsä tummat hiukset, suvun nenä, isänsä suu ja suuret, suorastaan valtavat kädet. Minulle myös näytettiin, että poika on! Toivotin pienen tervetulleeksi maailmaan ja sain liudan onnitteluja. 

Poika vietiin punnittavaksi ja mitattavaksi. Minut taas kursittiin kokoon ja tuntui olevan pieni ikuisuus ennen kuin pääsin heräämöön. Olin hereillä myös heräämössä. Tiesin siis, milloin laite mittaa verenpaineeni, milloin pari kätilöä painelee kohtuani, milloin hampaani kalisivat... Ja tällä kertaa päälleni laitettiin lämpöpeite, koska sen sanottiin lopettavan kalinan. Suosikkihetkeni heräämössä olossa oli kuitenkin se, että sain mukillisen mehua. Se oli yksinkertaista mehukattityyppistä sekamehua, mutta se maistui fantastiselta siinä ja silloin ja oli juuri sitä, mitä kaipasin. Olin edellisen kerran juonut noin 12-13 tuntia aikaisemmin kotona...

Heräämössä odotin koko ajan, että saan tavata mieheni. Hän oli ensimmäisessä sektiossa päässyt heräämöön käymään. Häntä ei kuitenkaan näkynyt ja olin pettynyt. Kun kaksi kätilöä tuli lopulta hakemaan minut osastolle, kysyin heti, että onko mieheni vielä siellä. Kyllä on, he sanoivat. Se oli helpottavaa. Olin pelännyt, että mies ajetaan kotiin ennen kuin ehdimme jutella. Se olisi ollut aivan kamalaa.

Osastolla sain heti vauvan rinnalle. Hän soi ahnaasti hankalammasta rinnasta, pitkään ja hartaasti. Juttelimme miehen kanssa kaikessa rauhassa ennen kuin minut siirrettiin huoneeseen. Oli ihanaa jutella miehen kanssa, hän kun ei tällä kertaa päässyt ollenkaan mukaan sektioon, vaikkei kyse ollutkaan hätäsektiosta. Niin nopeasti kaikki oli käynyt. Mies oli kuitenkin saanut olla poikamme kanssa koko sen ajan kuin minua ommeltiin ja olin heräämössä. Mies suuntasi yöksi kotiin ja minä ja pieni mies jäimme tutustumaan toisiimme osastolle N6 huoneeseen 10.