Olin odotellut sekavin tuntein synnytystapa-arviota. Olin itkenyt, valvonut, pelännyt, panikoinut, huolehtinut ja ties mitä. Ihme kyllä, itse suuren päivän aamuna olin tyyni ja rauhallinen, joskin heräsin klo 5.

Kun rakas esikoiseni heräsi, olikin jo aika huolehtia: neidillä oli kuumetta. Se oli kohonnutta lämpöä aluksi, 37.8, mutta lounaalla pieni oli jo nukahtaa aterialle ja mittarilukemat kertoivat syyn: 39.5. Niin suunnitelmat muuttuivat. Mies, jonka piti lähteä mukaani henkiseksi tueksi lähtikin viemään neidin terveyskeskukseen. Minä sain kyllä kyydin synnärille ja menin sinne, pelokkaana ja pohtien esikoistani, ahdistuen ja koitin ajatella rakasta toista pikkuistani, johon tämän päivän tapaamisen piti keskittyä täysin. Mitä niille harhaileville ajatuksilleen vain mahtaa...

Levottomuuttani ei ainakaan auttanut, että synnärillä oltiin hieman epävarmoja siitä, että missä minun pitäisi olla, sillä minulle oli laitettu kaksi tapaamista, sype eli synnytyspelkopoliklinikka ja synnytystapa-arvio. Äitiyspolin puolelle minut kuitenkin lähetettiin ja siellä odotin, kävin mittaamassa verenpaineeni ja tarkistin virtsanäytteeni tikun avulla. En todellakaan malttanut lukea lehtiä, odotin vain hermoillen, eikä ollut kivaa, että pääsin lääkärin ja kätilön vastaanotolle lopulta vartin myöhässä.

Lääkäri oli ihan ystävällinen nainen, samoin kätilö, jonka olinkin tavannut jo kerran aiemmin synnytysvastaanoton puolella kontrollikäynnillä. Kävimme läpi asioitani, esikoista ja tätä raskautta, radia. Sitten tutkittiin kohdunsuun tilanne (sormelle auki), kohdunkaulan tilanne (2cm jäljellä) ja vauvan vointi (oikein hyvä). Pienen poikani pää todellakin painaa alahaalla, joten ei ihme, että tunnen voimakasta painontunnetta. Se ei vain tehnyt mitään paikoilleni. Lääkäri tarkisti sitten lantioni ja totesi, ettei ole mahdoton alatiesynnytyksen kannalta, mutta päätti laittaa minut lantion röntgenkuvaukseen, jotta tiedämme asian varmasti.

Siinä se käynti sitten oli. Ei mitään peloistani, huolistani, ei mitään sypeen viittaavaa. Ihan turhaan olin siis täyttänyt tuntikausia ennakkoon saamiani papereita ja saanut ns. synnytyskirjeen psykologilta, ketään ei kiinnostanut. Lääkäri oli sitä mieltä, että kaikki synnyttävät alatietä, koska se on vauvalle hyväksi ja sitten voi mennä sektioon, jos vauvani ei laskeudu, jos tilanne ei etene ja jos onkin ahdasta eli esikoisen synnytyksestä tuttu epäsuhta toistuu. En lähtenyt huoneesta huojentuneena vaan ahdistuneena kohti röntgeniä ja laitoin toiveeni siihen.