Kun lähdimme kohti Naistenklinikkaa ja yliaikakontrollia klo 9, alkoi tuntua jo kipua, joka ei vastannut supistuksista kuulemiani kuvauksia ollenkaan, sillä kipua oli jatkuvasti, mutta sitten kipu välillä vielä yltyi hieman kovaemmaksi. Silti kysyttäessä kuvailin tuntemusta kuukautisjomotuksen, kivun ja epämukavuuden yhdistelmäksi.
Naistenklinikalla odottaminen oli jo tuskaisempaa. Kerroin heti kontrolliin päästyäni klo 10 oireistani ja sovittiin, että testataan lääkärin luona, mitä neste on. Sitä ennen piti olla käyrällä, jossa huolestuttiin pikkuisen perussykkeestä, joka oli 110 luokkaa. Käyrän ottanut kätilöopiskelija oli kuitenkin sen verran hienotunteinen, ettei paljastanut asiaa meille suoraan vaan odotti, kunnes huoneessa oli toinen kätilö, jolle hän näytti käyrää.
Siitä huolestuttiin sen verran, että minut vietiin toisen lääkärin luo ultrattavaksi (viereisen huoneen lääkärin luona oli toinen potilas kesken). Ultrassa todettiin, että kaikki on hyvin, vauvan perussyke oli vain nyt alhainen. Painoarviota ei siinä tehty, joka näin jälkeenpäin harmittaa suuresti, sillä toinen, kokenut lääkäri olisi saattanut huomata epäsuhdan. Vatsaani ei tosin hänkään tunnustellut, sanoi vain, että koska maanantaina on tehty painoarvio, ei uutta tarvitse tehdä.
Minut vietiin takaisin käyrälle, sitten lääkärin tarkistukseen. Lääkärin tarkistuksessa olin sen saman 2cm auki. Testiin testi nesteen alkuperästä ja todettiin, että se kellertävä neste oli todellakin lapsivettä, jossa oli varmaankin seassa myös limatulppaa. Minut laitettiin pidemmälle käyrälle ja siinä vaiheessa olo oli tuskainen ja kätilö totesi, että vaikkeivät tuntemukseni ole klassisia supistuksia, supistuksia ne selvästi ovat. Ja niitä tuli kahden minuutin välein, mutta välissä ei ollut lepotaukoa kivulta. Kuulemani mukaan kivun mukana käpertyvistä varpaistakin näkee, että kyse on supistuksista. Käyrän jälkeen lääkäri tutki minut uudelleen ja olin jo 4cm auki. Aktiivinen synnytys oli alkanut ja nopeasti.
Siinä vaiheessa oli selvää, että kotiin emme enää lähde. Kätilö selvitti synnytysosaston tilannetta ja koska siellä oli sulku päällä, minulle järjesteltiin paikkaa osastolle tai mahdollisuutta mennä toiseen synnytyssairaalaan. Toisesta synnäristä löytyikin vapaa paikka ja mies oli jo menossa hakemaan autoa, kun kokenut lääkäri katsoi minua ja totesi, ettei hän voi hyvällä omalla tunnolla lähettää minua liikkeelle ja päätti vielä kerran kokeilla synnärin tilannetta. Meillä kävi tuuri: saimme paikan synnytyssaliin.
Kätilö kärräsi minut saliin ja siellä vaihdoin supistusten välillä ylleni sairaalavaatteet ja sain avukseni ilokaasun, josta olikin apua pitkin matkaa salissa ollessani. Tunnit vierivät, kätilöt vaihtuivat, mutta synnytys ei pahemmin edennyt. Välillä otettiin verikoe, kävin vessassa ja sain mehua juotavakseni.
4cm auki vaihtui viideksi, supistuksia tuli 2 minuutin välein, kipua tauotta. Sain kipupiikin pakaraan, joka auttoi viemällä välikivun pois, joten sain hieman lepoa supistusten välillä. Sen jälkeen supistusten teho harveni myös pitkäksi aikaa. Käyrä, joka oli ennen näyttänyt hienoja supistusarvoja vatsan päältä ei enää ollutkaan luotettava ja minulle laitettiin toisenlainen supistusmittari. Kätilö ja lääkäri alkoivat epäillä supistusten tehoa ja näytön toimivuutta tosissaan. Minulle laitettiin okstosiinitippa suppareita vahvistamaan klo 17.30 ensimmäisen kerran ja sitä lisättiin useita kertoja.
Sinnittelin pitkään ilokaasulla, mutta kätilön kanssa tulimme siihen tulokseen, että alan olla sen verran uupunut, että laitetaan epiduraali kun anestesialääkäri on lähellä. Epiduraali laitettiin 22.30. Sen laittaminen epäonnistui ekalla kerralla, mutta toinen yritys toi kivuttoman tilan ja supparien paikat näin vain ruudulla.
Olin etukäteen pelännyt epiduraalin laittamista suuresti. Kun se laitettiin, tuntui, etten uskaltanut edes hengittää pitkään aikaan, pidin vain kiinni ilokaasunaamiosta kuin henkeni olisi siitä riippunut. Silmäni olivat kiinni ja luotin mieheni tukeen. Onneksi sain epiduraalista apua.
Kun kaksi tuntia alkoi tulla täyteen, supistuskipu palasi aiempaa voimakkaampana ja sain uuden annoksen. Sain vielä kolmannenkin kerran lisää, mutta kaksi uutta annosta eivät kovinkaan hyvin enää auttaneet ja samaan aikaan oksitosiinilla vahvistetut supistukset olivat koko ajan kovempia ja kovempia, mutta synnytys ei edennyt: 6cm auki olin pitkään, mutta vauva ei laskeutunut ja tarvitsin epiduraalista huolimatta ilokaasua. Kätilö epäili supistusmittarin luotettavuutta, sillä olin selvästi kipeämpi kuin mitä ruudun mittarit antoivat ymmärtää. Ja hengitin siinä vaiheessa ilokaasua todellakin kuin henkeni edestä.
Illan aikana mielessäni alkoi käydä yhä useammin toive, että synnytys päättyisi leikkaukseen. Voimani ehtyivät, supistuksen vahvistuivat, mutta mikään ei edennyt. Lääkäri kysyi mielipidettäni toisen epiduraaliannoksen jälkeen. Sanoin, että minulle kaikkein tärkeintä on, että pikkuinen pääsee maailmaan turvallisesti. Olen täysin valmis sektioon, jos siihen päädytään. Mieleeni oli jo tullut, että onko kohtuni jo niin väsynyt, ettei se enää jaksa ja kehoni niin uupunut, ettei ponnistusvaiheesta tule mitään, jos sinne asti päädytään. Kesti silti pitkään ennen kuin lääkäri teki päätöksensä. Hän halusi nostaa uudelleen ja uudelleen oksitosiinin määrää, joka vain teki kivusta suurempaa, mutta tilanne ei edennyt mihinkään ja kipulääkkeet auttoivat yhä vähemmän.
Lopulta lääkäri päätti klo 1.30, että tehdään sektio. Se oli helpotus, sillä voimani alkoivat todellakin olla lopussa, synnytys ei edennyt mihinkään suuntaan ja vauva pysyi koko ajan ylhäällä. Kun leikkauspäätös oli tehty, odottelimme vielä tovin, kun toinennkin synnyttäjä tutkittiin. Lääkärin piti päättää, että kumpi meistä leikataan ensin.
Kun oli aika siirtyä saliin, kaikki tapahtuikin sitten nopeasti. Sain vatsaa neutralisoivan lääkkeen, jota vatsani ei - hupaisasti kyllä - tippaakaan sietänyt. Nenääni laitettiin happiviikset, vaihdoin toiseen sänkyyn, sain puudutteen selkään. Minulle sanottiin, että tunnen sähköiskumaisen tunteen, mutta en tuntenut yhtikäs mitään. Kun minulta kysyttiin, että tunnenko jaloissa jotakin lämmintä, en ollut aivan varma, mutta sanoin, että kyllä. Sitten tunsinkin sen. Ja sitten menikin jalat alta ja mainitsin asian ja kuulin sen olevan täysin normaalia. Sen jälkeen nukahdinkin ja heräsin aina silloin tällöin. Mutta en huomannut, että missä vaiheessa mies tuli saliin.
Pikkuisemme saapuikin lopulta maailmaan kiireellisellä sektiolla perjantaina 24.8.2012 klo 2.16.
Olin ihan uupunut salissa ja nukuin melkein koko leikkauksen ajan. Kuulin kuitenkin maailman ihanimman äänen: rakkaan pikkuisen ekan, tomeran äänimerkin ja olin niin onnellinen, kun pikkuinen nostettiin hetkeksi nähtäväkseni. Muistin kyllä todeta kätilölle, että olen niin uupunut, että pitäkää kiinni rakkaasta pikkuisestani... Ja puhuin pikkuiselleni. Kysyin myös, että kumman saimme ja tyttölupaus piti paikkaansa.
Minut vietiin heräämöön ja mies pääsi seuraamaan pikkuisen punnitsemista ja mittausta. Mies tuli vieraakseni heräämöön ja siellä kuulin ensimmäistä kertaa, että rakas pikkuisemme on 54cm pitkä ja painaa 4505 grammaa. Silloin minun piti kyllä kysyä kaksi kertaa, että kuulinko nyt varmasti aivan oikein! Mutta totta se oli ja mies näytti suloisen kuvan pikkuisestamme vaa'alla, josta lukema oli selvästi nähtävillä.
Leikkaava lääkäri oli sanonut minulle jo salissa, ettei vauvamme kokoinen pikkuinen olisi minusta mahtunut alatiesynnytyksellä. Lantioni ei ollut tarpeeksi leveä, jotta niin ison vaavelin synnyttäminen olisi ollut mahdollista. Kehoni olikin siis erittäin viisas ja pysäytti synnytyksen, eikä päästänyt vauvaa alas. Se oli merkkinä, että onnistu.
Heräämössä verenpaineeni tarkistettiin useaan otteeseen ja kysyin kätilöltä yhden lukeman ja se oli 130/85. Huima ero siihen, että epiduraalin aikana ruudulla olin nähnyt lukemia tyyliin 106/60. Vatsaani paineltiin ja jalkojeni kantavuutta kysyttiin. Pyörittelinkin jalkojani aina välillä, mutta puuduksissa ne olivat koko sen ajan, jonka vietin heräämössä. Nukuin heräämön hämärässä ja aina välillä huomasin, että kätilöt tutkivat ja tarkistavat asioita.
Olin jo pirteämpi, kun kätilö tuli hakemaan minua synnyttäneiden osastolle. Kuulin, kun heräämön kätilö kertoi tietoni. Korjasin ikäni, joka oli vuoden nuorempi. Sitten minut jo kärrättiinkin osastolle. Kuulin, että pääsen perhehuoneeseen, jossa mieheni ja vauvamme minua jo odottavat. Kätilö myös sanoi, että huone ei ole varsinainen perhehuone vaan kahden hengen huone, josta on tehty perhehuone ja voimme olla siellä tämän ekan yön ainoastaan. Sanoin hänelle, että ihanaa, että pääsemme perhehuoneeseen. Se oli toiveemme ja tiesin, että se ehkä toteutuu tai sitten ei.
Muistelin, että näin kellon, joka näytti 4.55 siinä vaiheessa, kun saavuimme synnyttäneiden osastolle. Aivan varma en ole. Ajattelin vain, että melkein vuorokausi sitten tämä kaikki alkoi... Kätilö toi meille Liberon ja Pampersin lahjat huoneeseen ja muistutti minua, että vietän ensimmäisen vuorokauden vuodepotilaana. En ehtinyt kauaa olla huoneessa, kun rakas pikkuinen jo nostettiin ensimmäiselle imetystuokiolle ja sain pitää rakasta pikkuista lähellä kehoani. Kumpikin puoli testattiin ja pikkuinen löysi aivan pian loistavat otteet. Olin todella ylpeä! Nukkumaan pääsimme hetkiseksi klo 7. Osaston aamupala oli jo 7.30.
Laitoin miehen nukkuessa viestin äidilleni ja onnittelut myös toiselle uudelle isoäidille, anopilleni. Kun mies suuntasi aamupalalle, minä ja suloisesti uinuva tyttäremme jäimme huoneeseen. Minä ihastelin pikkuista ja kertailin äidilleni, että miten kaikki olikaan mennyt. Mies oli pitkin päivää ja iltaa soittanut vuoroin äidilleni, vuoroin omalle äidilleen ja kertonut päivityksiä, kun päivitettävää oli. Ja kumpikin sai tekstiviestin pikkuisen syntymästä aamuyöllä. Äitini oli jo silloin soittanut miehelle ja kysynyt lisätietoja.
Etukäteen olin pelännyt, että synnytykseni alkaa alatiesynnytyksenä ja päättyy lopulta hätäsektioon, koska vauva ei mahdukaan. Niin melkein kävi, joskin sektioni oli kiireellinen sektio, ei hätäsektio, vaikka minä lähes taju kankaalla melkein koko leikkauksen olinkin. Pitkin synnytystä ehdin miettiä kipua, kiputoleranssiani ja miten suhtaudun synnyttämiseen jatkossa. Nyt, tätä kirjoittaessani, on pari päivää mennyt ja olen toipumassa leikkauksesta. Oloni on parempi. Kun kätilö kysyi kotiuttamisen yhteydessä, että minkä arvosanan antaisin synnytyskokemukselleni, vastasin, että 8. Mies oli yllättynyt.
Toki synnytykseni aikana oli synnärillä kauhea kiire ja kätilö oli yhtä aikaa vastuussa kahdesta synnytyksestä ja avusti lukuisia muita. Jos olisin ollut salissa yksin, ilman tukihenkilöä, olisin ollut varmasti kauhuissani. Nyt taas mies oli paras tukeni ja apuni. Hänen kädestään pitäminen kiinni auttoi suuresti, henkisesti huomattavasti enemmän kuin mikään ilokaasu tai epiduraali.
Sain oikeastaan kokea kaksi synnytystä yhdellä kertaa; tiedän millaisia synnytyssupistukset voivat minulla olla ja tiedän, millaista sektio voi olla. Palkintona kaikesta on aivan valloittavan suloinen tytär.
Kommentit