Olen silti realisti. Olen vanhempi, se vaikuttaa. Olin suunnitellut jatkavani kuntokuuriani, jotta olisin "elämäni kunnossa" monin tavoin kun tulen raskaaksi. Noh, se siitä kuurista. En voi nyt odotusaikana noudattaa sitä, mutta silti syön yhtä terveellisesti ja liikun kuten aiemmin. 

Olen jo havainnut väsymystä, eilen nukahdin kesken Pikku Kakkosen. Hups! Niin kyllä nukkui pojukin, ei sen puoleen. Väsymystä tulee olemaan aivan varmasti myös jatkossakin, se on tuttua molemmista odotuksista.

Rinnat, tarkemmin nännit, ovat kipeät ja kropassa on "remontti" käynnissä. Tämän päivän pitkät kävelyt johtivat kuukautiskipumaiseen jomotukseen, jota 23 000 askeleen jälkeen olen parannellut ihan lepäilemällä. Pari päivää kärsin ärhäkästä päänsärystä, joka ei millään lähtenyt. Olin jo vaihtanut normaalin omega3-tabun raskausversioon ja se taisi olla syypää, joten vaihdoin takaisin. Aion neuvolassa keskustella muutenkin omega3-tabujen käytöstä tämän raskauden aikana. Sillä kaksi aiempaa raskauttani on päätynyt kiireelliseen sektioon, joten olen aika varma, että tämä vaaveli syntyy aikanaan suunnitellulla sektiolla.

Soitin jo neuvolaan ja varasin ensimmäisen aikani. Se osuu kuun lopulle, silloin on rv 8+2.

Tiistaina, aivan yllättäen, iski tavaton väsymys. Sellainen väsymys, etteivät silmät millään meinaa pysyä auki, eikä kestä kauaa, kun sitä nukahtaa. Sohvalle. Kesken päivän. Kun siitä torkahduksesta heräsin, mieleeni tuli vahvasti poitsun odotus. Silloin nukahtelin aivan samalla tavalla. Mieleeni nousikin kysymys: voisinko olla tällä kertaa aivan oikeasti raskaana?

Toki oli meneillään jo kp 35/28. Realisti muistutti, että olen aiemminkin ollut päivässä 35 ilman, että se merkitsi mitään sen kummallisempaa. Toivo kuitenkin heräsi.

Oli aivan pakko tarkistaa, että löytyykö kaapista vielä yksi raskaustesti, joka jäi aiemmin käyttämättä. Löytyihän se. Lasten puuhaillessa omiaan suuntasin vessaan ja tein testin. En uskaltanut ihan oikeasti viellä haaveilla plussasta, kunhan saisin kehon käyntiin, jos se siitä oli kiinni.

Testi kuitenkin näytti jo hyvin nopeasti kahta viivaa. Poistuin huoneesta pariksi minuutiksi ja odotin testin ohjeen mukaisesti. Siinä ne yhä olivat, kaksi punaista viivaa. Plussa. PLUSSA! 

Voin tunnustaa, että kesti pieni tovi tajuta, että ne kaksi viivaa olivat ihan oikeasti siinä. Kesti tovin, että aivot pääsivät mukaan riemuun: VAUVA!!! Me saamme kolmannen vauvan!!!

Pientä epäuskoa, iloa, suunnatonta riemua. Eikä tämä ollut kuin kierto numero 24. =D 

Olen sinnitellyt koko päivän velvollisuuksien edessä. Olen vienyt tyttäreni kerhoon ja hoitanut poikani kanssa asioita. Olen hakenut tyttäreni kerhosta ja jutellut toisten äitien kanssa, vaikka kaikkein eniten olisin ollut vain kotona, kyhjöttää peiton alla ja itkeä.

Heräsin tähän aamuun täynnä toivoa. Olin nukkunut huonosti, sillä poikani valvotti ja sitten päätäni särki, eikä särkylääke tehnyt kivulle mitään. Olin silti innoissani, sillä saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Yöllä, kivun repiessä päätäni, lohdutin itseäni ajatuksella, että entäs jos meitä olisikin tänä jouluna viisi. Entäs jos meillä olisikin ihana pieni marraskuinen... Mutta se toive kariutui jo ennen kuin hain raskaustestin komerosta. Huomasin vessassa nopeasti, ettei testille ole tarve. Sydämeni särkyi hieman sillä hetkellä.

Olen hyvin kiitollinen puolisostani ja lapsistamme. He ovat valtavan rakkaita ja tärkeitä minulle. Kiitän heistä joka päivä. Silti, juuri tänään, oli musertavaa tuntea, ettei yksi suuri unelma ole vieläkään toteutumassa. Koko maailma tuntui synkältä, vaikka ulkona paistoi aurinko. En tahtonut kohdata ketään, mutta oli pakko. Halusin olla yksin, halusin surra sitä unelmaa, jota mieleni oli jo alkanut pohtia. Tuntui niin julmalta, että juuri, kun olin menossa tekemään testiä, alkoivat tähtipäivät. Harvemmin sitä on kp 34/28 ilman, että odottaa vauvaa. Ja täsmälleen samana päivänä plussasin esikoisestani. Siksi se tuntui niin julmalta.

Olen rikki, palasina, murtunut. Olen kuukausi kaupalla toivonut raskautta ja tehnyt parhaani sen eteen, että saisimme kolmannen lapsemme. Tämän lähemmäs emme ole päässeet ja nyt sekin vietiin meiltä. Siltä tuntuu. =( Tuntuu niin pahalta.

Mieheni tietää, että olen ollut viime kuukaudet stressaantunut, uupunut, väsynyt. Haave vauvasta on antanut voimia ja olin kuulma ollut viime päivät onnellisempi ja iloisempi kuin toviin. Se on varmaan tottakin. Ajatus vauvasta antaa kummasti iloa elämään. 

Silti täällä sitä taas ollaan, lähtöruudussa, kyyneleet silmissä. Ostin greippimehua ja pohdin macan lisäämistä ruokavalioon. Jotenkin tästä on taas kammettava itsensä ylös ja eteenpäin. Aion kuitenkin syödä illalla sen verran jäätelöä, että mieleni paranee. 

Parempi onni ensi kerralla.

Nyt kuitenkin on jännät hetket. Kiertoni on 28 päivää (noin yleensä) ja nyt tämä kierto on edennyt jo sen ylitse. Tänään on nimittäin kp 33/28.

Tiedän, että kunnon himotestaaja olisi jo ajat sitten kolunnut kaapit, että onko siellä yhtään raskaustestiä odottamassa (minä kurkkasin vasta tänään ja totesin, että kappas, yksi testi löytyy) ja testannut saman tien. En edes tiedä, miten olen malttanut mieleni. Ehkä, koska vasta tänään testaaminen on poltellut mielessäni. 

Kun muistelen aiempia raskauksiani, otin esikoisen kohdalla varman päälle. Kierto ei ollut koskaan mennyt yli kp 33/28, joten olin aika luottavainen, kun lopulta tein testin seuraavana aamuna eli kp 34/28, jolloin testi näytti nopeasti plussaa ja esikoisemme oli vihjaissut tulostaan. Kuopusta odottaessa olin voinut pahoin jo tovin, joten uskalsin tehdä testin jo kp 28/28 aamuna. Se päivä oli myös mieheni syntymäpäivä, joka sai minut testaamaan jo. Testi näytti haileaa, mutta selvää plussaa.

Voisin siis hyvin tehdä testin jo nyt, vaikka heti, iltapissasta. Kaiken järjen mukaan siellä jotain jo näkyy, jos kohdussa on pikkuinen kasvamassa. Silti realisti minussa ei - vieläkään - uskalla. 

Tämä kolmas yritys on nimittäin kestänyt kauan. Hyvin, hyvin kauan verrattua kahteen ensimmäiseen kertaan. Siksikin olen varovaisempi. Pettymys on helpompi huomata siteessä vessassa kuin lukea raskaustestin ruudulta. Harva haluaa nähdä negatiivista raskaustestiä, kun on toivonut vauvaa reippaasti yli vuoden ja haaveillut vielä pidempään.

Kuukautiset ovat kuitenkin myöhässä. Tässä kierrossa ei ole ollut tuttua repivää kipua jo reippaasti ennen kp 28 saapumista, joten niin monessa muussa tätä ennen. Jotakin on eri tavalla kuin niin monessa kierrossa ennen tätä. Aika näyttää, että kipitänkö hakemaan raskaustestin kaapin uumenista jo huomisaamuna vai odotanko vielä hieman. Siis aina kiertopäivään 35.

Olen pitänyt taukoa, koska en halunnut kirjoittaa pelkästään siitä,että rakas kuopuksemme nukkuu huonosti ja että olen väsynyt. Olen koko ajan väsynyt. Kuopus nukkuu yhä huonosti, sen suhteen mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Kun kaikki löydetyt mahdolliset ja mahdottomat konstit on kokeiltu, täytyy antaa asialle vain aikaa. Ehkä kuopus nukkuu sitten joskus. Ei ainakaan täydettyään 1, 2 tai 3. Ehkä sitten, kun menee kouluun, saavuttaa teini-iän, ehkä sitten joskus.

Tässä välissä elämässämme ei ole paljon muuttunut. Rakas esikoisemme on myös kasvanut, hän on puhelias, sosiaalinen, älykäs, rohkea ja herkkä kerholainen, myöhemmin jo eskarilainen. Kuopus taas on tempperamenttinen, mutta herkkä ja täyttää jo kolme. Niin se aika menee.

Kaikessa hiljaisuudessa päätimme mieheni kanssa, että perheemme ei ole vielä tässä. Joku puuttuu porukasta, että haluamme vielä yhden lapsen. Ehkä se on täyttä hulluutta, ehkä se haave ei koskaan toteudu. Haluamme kuitenkin yrittää vielä kun se on mahdollista.

Mies toi neidin käymään sairaalassa. Pohdimme huolella, että olisiko se hyvä vai huono juttu, sillä neiti on vilkas, oikea pieni Hyperlady. Mutta ratkaisu oli oikea: neiti oli yhtä hymyä, kun näki minut ja vauvan. Pieni kävi ihmettelemässä pikkuveikkaa ja silitti vauvan pehmoista, tummaa tukkaa. Sana "vauva" kuultiin monta kertaa. Vierailu sairaalassa ei kestänyt kauaa, mutta se oli hyvä asia. Neiti sai esimakua siitä, että millainen se mysteerinen "vauva" oikein on. Pikkuveli nukkui koko visiitin ajan.

Kun toimme vauvan kotiin, neiti oli tohkeissaan ja halusi heti pitää vauvaa sylissä. Sen jälkeen sisarukset ovat olleet lähekkäin joka päivä. Neiti on istunut tukevasti sohvalla ja mies nosti vauvan neidin syliin. Neiti on pitänyt pikkuveljeä sylissä rauhallisesti ja silittänyt poskea ja hiuksia. Pikkuveli on taas saattanut koskea pienellä kädellään isosiskoa poskeen huitoessaan kädellään minne sattuu. Eilen pikkuveli sai kaksi hellää suudelmaa isosiskolta.

Odotan, että koska neiti on mustasukkainen. Sitä ei ole vielä kunnolla nähty, edessä varmasti on. Toki neiti on halunnut ruokaa samaan aikaan kuin pikkuveli ja itkenyt, jos ei päässyt pitämään veljeä sylissä silloin kun veli on imemässä maitoa  tai nukkumassa ja neiti haluaa itkien mukaan, kun mies lähtee vaihtamaan vauvan vaippaa yläkertaan, mutta se on pientä. Muuta on varmasti vielä luvassa.

Alku on ollut siis hyvä. Olen iloinen siitä, että neiti huolehtii aina, kun vauva itkee. "Vauva itkee" kuullaan heti ja neidin kasvoilla on huolestunut ilme. Jos vauva on silloin pedissään ja neiti lähellä, neiti juoksee heti veljen sängyn viereen kurkistamaan, että miten veli voi. Se on herttaista.

Aika näyttää, että mitä tapahtuu, kun mies palaa töihin ja koittaa se aika, kun olen duon kanssa kaksin. Onneksi siihen on vielä aikaa...

Mieheni jätti asian minun päätettäväkseni; hän tiesi, että minä tulen kärsimään siinä kaikki kivut, oli synnytystapa kumpi tahansa. Äitini syytti minua edes asian harkitsemisesta; hän oli sitä mieltä, että minun pitää heti soittaa synnärille ja vaatia sektiota, sillä alatiesynnytyksessä poikani taatusti kuolisi happivajeeseen tai vastaavaa. Odotuspalstalla sain järjestäen kommentteja, että olen rohkea. Jopa niin usein, että aloin epäröidä. Minä kun en ole rohkea. 

En tee rohkeita päätöksiä tai ratkaisuja. Olen tottunut pohtimaan asioita pitkään ja hartaasti ja tekemään sitten ratkaisun. Teen harvoin mitään radikaalia tai poikkeavaa. Silti ihmiset pitivät rohkeana päätöstäni synnyttää alatietä nyt, kun takana on sektio. 

Kävin odotuksen aikana läpi monia tunteita. En pitkään tiennyt, että onko alatiesynnytys edes vaihtoehto, luulin, että vain sektio on. Kun se olikin yllättäen pöydällä, huomasin, että se pieni osa minua, joka oli utelias asian suhteen, alkoi saada jalansijaa ajatuksissani. Tahdoin, että poikani saa positiivisia bakteereja synnytyskanavasta, tahdoin, että hän oppisi synnytyksen aikana hengittämään vai mitä ne lääkärien korostamat hyvät puolet ovatkaan. Keskityin ajattelemaan poikani parasta niin paljon, että unohdin totaalisesti, että kuinka kovaa tuskaa voikaan olla luvassa minulle ennen kipulääkitystä ja sen loputtua... En edes ajatellut sitä.

Kyllä mielessäni kävi, että entäs jos synnytys päättyy taas sektioon? Entäs, jos en selviä siitä? Minun päätökseeni vaikutti myös suuri pelko siitä, että en selviä toisesta sektiosta osastolle, että jotakin pahaa tapahtuu... En kertonut siitä pelosta edes äidilleni, miehelleni kyllä. Olikin suuri helpostus, kun mitään pahaa ei leikkauksessa tapahtunut. 

En ole rohkea, en ole. Halusin vain tietää, että voinko synnyttää alateitse. En voinut. Nyt sen tiedän. Samalla siellä, sektiopöydällä, tuntui vahvasti myös siltä, että tässä se nyt sitten oli, meidän perheemme on koossa. Sillä en voi enää valita synnytystapaani; se on sektio, jos se on vielä edessä. Ja tuli vahvasti tunne, etten voi kohdata sitä enää. Sen verran ikävältä toinen sektio tuntui. Ja nyt kotona toipuminen on soutanut ja huovannut, tarvitsen yhä välillä kipulääkitystä. Mielestäni toivuin ensimmäisestä sektiosta nopeammin. Toki se voi olla vain harhaa, mutta päivittäin sattuu yhä. Tiedän toki, että tämä on osaksi uusi tilanne, sillä vauva oli tällä kertaa ylempänä kuin isosiskonsa ja raskauden aikana uudet kohdat kokivat raskauden, joten palautuminenkin on oma juttunsa.

Suuri yllätys oli se, miten pieni rakas vaaveli on. Kilon isosiskoaan pienempi, kyllä sen huomasi. "Minimies" päätti avata silmänsä nopeasti ja tykkää tarkkailla maailmaa etenkin keskellä yötä. Pieni ei pidä puolipotkuhousuista, sukista tai etenkään tumpuista, ne lähtevät heti. Käsien pitää olla vapaana ja pieni inhosi verensokerimittauksia, jolloin joku muu esti hänen jalkojaan liikkumasta vapaasti...

Raskausdiabetekseni teki sen, että pienen verensokeria mitattiin ahkerasti. Ensimmäinen lukema oli 2.3, silloin poika saikin lisämaitoa. Lukema ei ollut yllätys, sillä se saatiin, kun olin ollut pitkään vielä leikkauksessa ja heräämössä ja pieni oli joutunut odottamaan ensimmäistä imetystä. Seuraava arvo olikin jo paljon parempi, 2.9, sen jälkeen arvot olivat yli vaaditun 3. Paitsi juuri, kun aloimme toivoa kotiuttamista, sitten riviin tuli yksi 2.9. Sen jälkeen saimme onneksi loistavia arvoja, kuten viimeinen, joka oli kerrassaan loistava 4.5.

Osastolla oli haastavaa olla. Huoneessa oli kanssani toinen äiti vauvansa kanssa. Ensimmäinen huonetoverini ehdittiin kotiuttaa ja toinen saapui. Vauvoilla oli eri rytmi ja äänet, joten kun oma vauva nukkui, toisen heräsi tai sitten toisen pienelle tehtiin toimenpiteitä, jolloin huoneessa oli hälinää, ääniä ja valoa. Ja kun omassa huoneessa oli hiljaista, viereisessä huoneessa vauva huusi täyttä kurkkua. Lopputulos oli, että nukuin ekana yönä 1h20minuuttia, muina öinä kaksi tuntia ja pysyin välillä hereillä vain ihmeenkaupalla. Puhuinkin kätilölle, että haluamme kotiin niin pian kuin vauvan ja minun vointini asian sallii. Vauva syntyi lauantaina, vietimme sairaalassa sunnuntain, maanantain ja tiistai-iltapäivänä pääsimme kotiin.

Lähtotarkastuksessa mukava lastenlääkäri totesi, että vauvalla on kaikki hyvin. Pienet varpaat ovat siniset, koska verenkierto ei ihan siitä varpaisiin asti, naamassa on normaaleja hormoninäppylöitä. Saimme ohjeeksi viedä vauvan piakkoin neuvolaan painokontrolliin ja siinäpäs se. Oli ihana hetki päästä kotiin pienen kanssa! =)

Otettiin taas käyrää huoneessa. Juttelin miehen kanssa hermostuneesti, mutta käyrä oli taas hienoa. Sitten meidät ohjattiin odottelemaan olohuoneeseen, jossa isät odottelevat synnytysten etenemistä, kätilöt lämmittävät synnyttäjille kaurasäkkejä ja televisiossa pauhasi brittidraama Sydämen Asialla. Siellä odottelimme varmaan puolitoista tuntia, että pääsisimme tapaamaan lääkärin ja sopimaan jatkosta.

Oli hieman turhauttavaa odottaa, mutta oli siinä jotakin hyvääkin, sillä toisella vessareissullani päätin kiskoa hellästi balonkia ja kohta se olikin kädessäni. Ja olin pienessä sokissa, sillä balonki oli paljon isompi kuin mitä olin osannut odottaa; sen pää oli iso pallo, jonka pintaa peitti ruskea lima. Limatulppa oli siis poistunut samalla. Kutsuin vessaan kätilön, jotta sain toimintaohjeet. Meidät vastaanottanut kätilö saapui ja ilahtui uutisesta: hän kehoitti minua laittamaan balongin roskiin ja laittamaan siteen. Seuraava vaihe olisi nyt selvä: kalvojen puhkaisu.

Lääkäri oli mukava naislääkäri. Hän teki sisätutkimuksen ja puhkaisi kalvon. Suuri osa lapsivettä valahti sängylle. Se tuntui lämpimältä, epämiellyttävältä ja jopa sattui. Lääkäri kertoi, että olin jo 6cm auki toivotti onnea synnytykseen. Balongin lähtiessä kun on yleensä 3-4cm auki... Kätilö ohjeisti, että tulen olemaan samaisessa kahden hengen huoneessa odottamassa supistusten alkamista. Sitten olisi aika siirtyä synnytyssaliin. Sain ikoiohjeet, että mistä löytyy suihku, jos vietän yön tässä osassa sairaalaa. Mies saisi olla pitkään luonani.

Esikoisen synnytyksessä kesti vesien menosta alle 4 tuntia siihen, että supistukset alkoivat. Nyt siihen meni noin 20 minuuttia, kun tuskallisen kipeä supistus viilsi kehoani. Kätilö sattui olemaan paikalla ja hän näki heti, että nyt sattuu ja tarvitaan kivunlievitystä.

Meitä vietiin kohti suihkua. Se oli kuitenkin varattu, samoin kaikki synnytyssalit. Joskin yhtä siivottiin parhaillaan. Jouduimme siis odottamaan. Päätimme kävelllä synnärin käytävää pitkin odotellessa. Nojasin epätoivoisesti mieheen jokaisen supistuksen tullen ja lapsivettä valui aina välillä ja se tuntui joka kerta yhtä inhottavalle.

Lopulta pääsimme synnytyssaliin. Sain heti ilokaasua ja anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Hengitin ilokaasua kuin elämäni olisi ollut siitä kiinni ja odotin tuskaisena jatkoa. Tällä kertaa supistusteni välillä oli kuitenkin oikeasti myös kivutonta aikaa, joka oli minulle uutta. Neidin synnytyksessä kun kipu oli jatkuvaa ja sen päälle vielä supistuskipu, joka eteni aaltoilevasti vaimeasta kovaan. Tiesin kyllä, että olin nyt yhtä paljon auki, kun neidistä lopussa ennen sektiota ja olin nyt aivan uuden synnytyskiputason kohdalla. Kipu oli voimakkaampaa ja rajumpaa kuin mitä neidin synnytyksessä koin. Se rajuus niin nopeasti yllätti minut ja olinkin kiitollinen, että ilokaasu vei edes pienen osan siitä pois.

Kipu oli niin suurta, että minä, joka harvemmin ääntelen, kiljuin ilokaasunaamarin sisältä ja välillä unohdin kokonaan hengittää ilokaasua. Kävi ilmi, että synnytys oli edennyt niin pitkälle, että olin lähes 10 senttiä auki. Jäljellä oli vain pieni reunus.

Anestesialääkärillä kesti pieni ikuisuus saapua meille asti. Kun hän tuli, sain spinaalin ja laitettiin epiduraalillekin valmius. Tällä kertaa anestesialääkäri oli aivan mahtava heppu, lupsakka ja huumorintajuinen. Ja spinaali, mikä ihme! Ennen poistumistaan anestesialääkäri kysyi, että miten spinaali toimii? Ihmettelin ja hän sanoi, että sinulla on menossa nyt supistus. Minä katsoin häntä ihmeissäni ja kysyin: ai on vai? Vastaus olikin, että spinaali toimii ja hyvin toimiikin.

Siinä vaiheessa katsoin kelloa. Oli kulunut nelisen tuntia siitä, balonki lähti. Olin todellakin avautunut nopeammin kuin mitä osasinkaan odottaa. Spinaalin vaikutuksessa oli hyvä olla, ei sattunut, ei väsyttänyt. Olin vain ok. 

Pelkäsin, että ensimmäisen synnytyksen vaiheet toistuvat: kipulääkkeen vaikutus loppuu, kipu palaa, tilanne ei etene ja sen jälkeen kipu palaa. Odotimmekin pitkään reunan katoamista. Kun se oli kadonnut, todettiin, että vauva on vielä ylhäällä ja vauvan pää ei ole kiinnittynyt. 

Aika kului, mutta edistystä ei tapahtunut. Spinaali lakkasi toimimasta, epiduraali laitettiin, oksitosiini laitettiin. Kävin vessassa pariin otteeseen, mutta mitään ei tullut. Istuin pallon päällä, jotta vauva laskeutuisi. Se vain pahensi kipua, mutta vauva pysyi ylhäällä. Kätilö laittoi ison säkkituolin sängylle, sen tehtävänä olisi ollut auttaa vauvaa laskeutumaan. Siinä sainkin hyvän asennon, mutta vauva pysyi ylhäällä.

Siinä vaiheessa voimani alkoivat olla vähissä. Olin ollut innoissani siitä, että olin avautunut 10 senttiin, mutta vauvan pysyminen ylhäällä ja pään asento huolettivat. Sain kokeilla ponnistamista, vaikkei pätkääkään ponnistuttanut. Kätilö ja lääkäri molemmat testasivat tilannetta ja pohtivat jatkoa.

Lopulta tuli se hetki, joka ratkaisi kaiken. Ponnistus, jonka keskellä iski niin kova kipu, että ilokaasumaski tippui kädestäni ja parahdin, etten pysty, en pysty. Oli aika todeta, ettei ollut kyse asenteestani vaan vauvasta, joka pysyi ylhäällä, vauvan pään asennosta, jossa oli virhetarjonta (kasvot edellä) ja lantiostani, joka olisi leveämpänä voinut mahdollistaa alatiesynnytyksen, mutta nyt se oli mahdotonta. Oli aika suunnata sektioon.

Olen erittäin kiitollinen lääkärille siitä, ettei tällä kertaa päätöksessä aikailtu. Hän soitti saman tien saliin ja pian huoneemme oli täynnä porukkaa. Minut siirrettiin toiselle sängylle, sain masua neutralisoivaa ainetta ja kohta olin jo leikkaussalissa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt saada uutta supistusta, kun olin jo kipulääkitty leikkausta varten. Olen hyvin kiitollinen siitä.

Toinen sektiokokemus oli aivan erilainen kuin ensimmäinen. Olin hereillä nyt, enkä tykännyt siitä, että olin. Vieressäni oli naispuolinen, hieman vauhdikas anestesialääkäri, joka kertoi minulle koko ajan, mitä tapahtui ja kyseli asioita. Kun oli aika aloittaa, tunsin veitsen vatsalla - mitään ei tehty, koska vinkaisin asiasta heti ja odotettiin lisää. Vaikka minua aluksi hämäsi lääkärin puheliaisuus, olin kiitollinen siitä, kun vatsassa tuntui epämiellyttävää tunnetta ja suorastaan sattui, kun vauvaa nostettiin pois. Silloin oli kivaa, kun sai ajatella muuta ja kertoa, että meillä on jo tytär ja nyt on luvattu poika.

Oli ihana hetki, kun pieni näytettiin minulle ensimmäistä kertaa. Sain hänet syliin hetkeä myöhemmin. Silloin näin, että pienellä on isänsä tummat hiukset, suvun nenä, isänsä suu ja suuret, suorastaan valtavat kädet. Minulle myös näytettiin, että poika on! Toivotin pienen tervetulleeksi maailmaan ja sain liudan onnitteluja. 

Poika vietiin punnittavaksi ja mitattavaksi. Minut taas kursittiin kokoon ja tuntui olevan pieni ikuisuus ennen kuin pääsin heräämöön. Olin hereillä myös heräämössä. Tiesin siis, milloin laite mittaa verenpaineeni, milloin pari kätilöä painelee kohtuani, milloin hampaani kalisivat... Ja tällä kertaa päälleni laitettiin lämpöpeite, koska sen sanottiin lopettavan kalinan. Suosikkihetkeni heräämössä olossa oli kuitenkin se, että sain mukillisen mehua. Se oli yksinkertaista mehukattityyppistä sekamehua, mutta se maistui fantastiselta siinä ja silloin ja oli juuri sitä, mitä kaipasin. Olin edellisen kerran juonut noin 12-13 tuntia aikaisemmin kotona...

Heräämössä odotin koko ajan, että saan tavata mieheni. Hän oli ensimmäisessä sektiossa päässyt heräämöön käymään. Häntä ei kuitenkaan näkynyt ja olin pettynyt. Kun kaksi kätilöä tuli lopulta hakemaan minut osastolle, kysyin heti, että onko mieheni vielä siellä. Kyllä on, he sanoivat. Se oli helpottavaa. Olin pelännyt, että mies ajetaan kotiin ennen kuin ehdimme jutella. Se olisi ollut aivan kamalaa.

Osastolla sain heti vauvan rinnalle. Hän soi ahnaasti hankalammasta rinnasta, pitkään ja hartaasti. Juttelimme miehen kanssa kaikessa rauhassa ennen kuin minut siirrettiin huoneeseen. Oli ihanaa jutella miehen kanssa, hän kun ei tällä kertaa päässyt ollenkaan mukaan sektioon, vaikkei kyse ollutkaan hätäsektiosta. Niin nopeasti kaikki oli käynyt. Mies oli kuitenkin saanut olla poikamme kanssa koko sen ajan kuin minua ommeltiin ja olin heräämössä. Mies suuntasi yöksi kotiin ja minä ja pieni mies jäimme tutustumaan toisiimme osastolle N6 huoneeseen 10.